Feeling blue

img_2603

img_2614

Minä uskon, että joillain on enemmän taipumusta vaipua melankoliaan, kuin toisilla. Uskon, että etenkin erityisherkät ihmiset – jonka diagnoosia allekirjoittanut on muuten etsinyt koko pienen elämänsä – kärsivät siitä. Kuulostaa dramaattiselta, mutta tuo kuvaus on aika osuva.

Jokin selittämään sitä, miksi välillä pelkkä hengityskin kuulostaa niin äänekkäältä. Standardit ovat kovat ihmiselle, joka on tottunut kantamaan selässään oman taakan lisäksi myös muiden ihmisten ajatuksia ja tekoja ja välillä koko maailman murheita. Meille kaikille on pakattu eväät, mutta toisilla se on useammassa lokerossa. Toiset pitävät ateriasta, jotkut syövät vain pysyäkseen hengissä?

Minulle ei ole tärkeää se mitä kerrot, vaan se mitä kuulen kun et puhu sanaakaan. Minulle tärkeää ei ole kiire, vaan ne hiljaiset hetket, kun ei tapahdu mitään. Sillä jos kuuntelee tarkkaan ja oikein höristää korviaan – tapahtuu paljonkin. Ulkona humisee, kun syksyn lehdet lepattavat tuulessa ja päästävät lopulta irti lentääkseen vapaana maahan. Sydän hakkaa tauotta rinnassa, vaikka haluaisit sen lopettavan. Silloin kun nenässä ei tuoksu tee tai kahvi, tuoksuu rakkaus. Elämä ei pysähdy ikinä, vaikka sinä pysähtyisit. Se jatkaa, vaikka et haluaisi, vaikka sinua pelottaisi ja vaikka laittaisit kaikki jarrut päälle.

Välillä ahdistaa niin paljon, että elämä näkyy hetken harmaan linssin läpi. Ahdistaa ainainen kuuntelu, ikuinen jaksaminen ja turha valittaminen. Mutta arvatkaa mikä harmittaa eniten? Sen myöntäminen. Miksei aina ole meri, aurinko ja nauru? Miksei aina ole lämmintä ja mukavaa?

Ja vaikka vastaus on helppo, täytyy se joskus kaivaa syvästä kuopasta ja sukeltaa hakemaan arkusta avaimen kera.

Jotta iloni olisi viisinkertainen, jotta nauruni kaikuisi toiseen kerrokseen ja jotta rakkauteni voisi humalluttaa sinut ihanaan valoon ja kauneuteen.

Jotta voin olla minä.

img_2598

img_2649

Kuvat Inka Lähteenaro

Share:

Leave a Reply