The last time I went to psychotherapy

psychotherapy for depression

I remember the last time I went to my psychotherapy. I remember it better, than I did any of the other hundred times I sat on that bench and talked. And cried. I cried a lot.

I don’t remember everything we talked about, but I do remember some minutes. A few details, that stuck in my mind and will probably stay there as important moments forever.

The last time I went to therapy. That was the time – for the first time ever really – that I truly and purely cried from happiness. My therapist was always super professional, the best therapist I could hope for. She never showed emotion, cried with me or did anything else, that would have been uncanny. But for a second there, I swear I saw her eyes water just a tiny bit.

Happiness and sadness – they are not the opposites. Pain and joy walk hand in hand through the twisted roads, through the dark forests and into the blue waters. There can’t be one without the other. I had pain, but somehow that pain had transformed into raw, imminent and imperfect happiness.

We had several different lessons during my therapy. But the final lesson, the final assignment is what I remember the best. It went as follows: Picture yourself as a young girl, sitting under a tree. If you had a chance to go there right now, what would you say to that little girl, to yourself?

And I wanted to say everything. I wanted to hold the girl in my arms and brush her tangled hair. I wanted to lull her to sleep, and tell her that there were no monsters in this world.

I wanted to tell her, that she turned out to be a master piece. That the little bruises and cracks suited it perfectly, and that no one even saw them. And that her world turned out beautiful and good. And that she would have so much, that it couldn’t all be listed.

And I wanted to assure her, that she was perfect. That she was enough – more than enough. And I don’t know if she would have got scared, if I told her that I was her. That she should look at me – how I survived and I was standing there now.

When I finally opened my mouth to say something, she turned to face me and looked straight into the familiar eyes. And I didn’t have to say a word, when we just sat there, quiet and in peace.

And that’s when I smiled, cried and knew, that I would get through anything, that life would give me. 

Psychotherapy was (besides some other things) one of the most important things to help me battle depression. No one else can give you tools and help to depression, as professionals do (=psychotherapists, psychologists or psychiatrists). You’ll never read a post from this blog, where I tell you how to work out your depression – I am not your guru and I will never become one. I can only talk about my own experience, share my thoughts and tell you, that I do believe in getting better. I read a great column (in Finnish, by Maaret Kallio) a while back, which title kinda says it all: “When your mind is broken, you shouldn’t seek help from the powers of the universe or healing hands – Even a smart person can stray to easy promises.”

The next question might be a bit personal, but feel free to share if you want to; Have you gone to therapy?

Share:

5 Replies to “The last time I went to psychotherapy”

  1. Kyllä kostui omatkin silmät tätä lukiessa <3 oot kyllä huikea tyyppi, ihanaa että jaat näitäkin kokemuksiasi 🙂

    Tämä on nyt ensimmäinen kerta, kun kirjoitan tästä julkisesti, mutta jokin tekstissäsi sai minut haluamaan jakaa tämänkin kokemukseni. Olin useamman vuoden vakavasti masentunut, ja kävin kyllä terapiassa asian takia. Minulle ei vain löytynyt sitä mahtavaa tyyppiä, josta olisi ollut apua. Aluksi kävin usealla sairaanhoitajalla, sen jälkeen usealla terapeutilla mutta inhosin niitä käyntejä. Tuntui, ettei kukaan oikeasti nähnyt minua tai halunnut kuunnella sitä, mitä minulla oli sanottavana.

    Kiipesin masennuksen yli omin voimin, sillä jossain kohtaa vakuutin koko lähipiirini siitä, että kaikki on nyt ok. Hoitokäynnit loppuivat, kun vakuutin hoitavan tahonkin siitä, ettei minulla ollut aikaa tai tarvetta terapialle. Siihen aikaan elämäni tosin koki monia isoja muutoksia parempaan suuntaan, ja seuraavan vuoden sisällä löysin elämäniloni pikkuhiljaa takaisin. Helppoa se ei ollut, enkä kenellekään tätä tietä suosittele. Enkä usko, että se olisi itsellänikään onnistunut ilman siihen aikaan sattuneita elämänmullistuksia.

    Ihanaa viikkoa sinulle Charlotta! ♥

    1. Ihana kuulla, että teksti kosketti. <3 Kiitos paljon Nena ja ihanaa, kun jaoi oman kokemuksesi myös. Se on totta, että täytyy kyllä löytää just oikea terapeutti itselleen - ihan niin kuin vaikka täytyy löytää itselle mätsäävä kampaaja tai kosmetologikin. Mulla kävi tsägä, kun ensimmäinen osui oikeaan. Tosi hyvä tsägä. Sä olet taistelija myös ja huipputyyppi. Ihanaa viikonloppua sinne! <3

  2. I haven´t, but Family members have and I 100% agree with you: When you struggle, seek professional help!

    Anne|Linda, Libra, Loca

  3. Ihana teksti, onneksi olet päässyt masennuksen yli ja voi, kun kirjoitit kauniisti! Mä kamppailen tälläkin hetkellä masennuksen kanssa, mutta onneksi asiat ovat kuitenkin aika hyvin. Terapiasta sen verran, että mun mielestä jokaisen kynnelle kykenevän tulisi käydä aina silloin tällöin puhumassa ammattilaiselle, olivat he mieleltään ‘sairaita’ tai eivät. Mun mielestä se helpottais kaikkien oloa, jokaisella meillä kuitenkin on aina jotain josta olis kiva puhua jollekin, joka osaa kuunnella ja mahdollisesti myös auttaa! x

    http://nea-amalia.blogspot.co.uk/

    1. Kiitos <3 Joo oot kyllä ihan oikeassa, terapiasta hyötyy kyllä muutkin kun vain masentuneet. 🙂

Leave a Reply