Sinä olet rohkea

brave

“Olet niin rohkea, kun puhut tästä.”
”On rohkeaa jakaa tämä asia, kiitos.”

Tälläisiä kommentteja saan joihinkin postauksiini  – useimmiten niihin henkilökohtaisiin. Kuten esimerkiksi postaukseen, jossa avauduin vaikeasta masennuksesta, tai kun jaoin blogissa muokkaamattomia kuvia aknestani. Tai kun jätin aknen meikkaamatta meikissä. Tai ylipäätään, että jaan elämääni tuhansien lukijoiden kanssa ympäri maailmaa.

Mutta tätä mieltä minä olen:

Rohkea? Minä?

you are brave

Ehkä, mutta maailmassa on tuhansittain ihmisiä, jotka ovat ihan oikeasti todella, todella rohkeita. Ihmisiä, jotka taistelevat syöpää vastaan. Ihmisiä, jotka ovat menettäneet läheisiään. Ihmisiä, joiden elämä on tallottu maahan ja he kävelevät silti pää pystyssä. Ihmisiä, jotka ovat niin masentuneita, ettei päivän ja yön välillä ole eroa, tai sen onko valveilla vai unessa.

Minä jaan vain palasia elämästäni. Elämästä, joka ei loppupeleissä eroa paljon kenenkään muunkaan elämästä. Minä hymyilen, itken, nauran ja joskus kaadun. Ihan niin kuin sinäkin. En ajattele olevani rohkea sillä tavalla, millä ehkä ajattelet. Kyse ei ole siitä, kuka sanoo mitä – kuka uskaltaa kirjoittaa nettiin jotain. On ihan yhtä viisasta olla sanomatta mitään, olla kirjoittamatta mitään ja vaikka olla käyttämättä koko nettiä.

Ehkä yritän vaan sanoa, että on pahempiakin asioita, kuin jostain ikävästä asiasta selviäminen. On pahempiakin juttuja, kuin se, että tuntee vähän kipua. Elämä on täynnä epämukavia asioita. Me kaikki koemme niitä. Ehkä se mitä todella yritän sanoa on se, että sinä et ole lopulta niin erilainen kuin minä ja että tämä on kaikki vain elämää.

Me kaikki tiedämme, ettei täydellistä ole oikeasti olemassa – ehkä on aika lopettaa esittäminen? Ehkä tämä blogi on minun tapani sanoa, että sinä olet kaunis, vaikka polkusi olisikin töyssyinen, eikä lounassalaatti aina naurata.

Elämä on kaunis sotku. Mutta sitten saat mennä kotiin hirveän päivän jälkeen, halata rakkaitasi, syödä suklaata sohvalla ja potkaista sukat lattialle. Hetki, jolloin kenenkään ei tarvitse siivota tai pelastaa maailmaa.

Me ollaan kaikki rohkeita omilla tavoillamme.

blog

photos Inka Lähteenaro

 

Enimmäkseen keltaisia päiviä

Jos minun pitäisi piirtää tunteeni ja mielialani joka päivä, olisi siellä paljon värejä. Pidän piirtämisestä, mutta menetän keskittymiskykyni nopeasti, kun en ole tarpeeksi kiinnostunut aiheesta. Niin kuin piirtämisestä. Joten piirrokseni ovat aika lapsellisia ja nopeita. Viivoja, ympyröitä, abstrakteja asioita ja yleensä sydän tai kaksi.

Väritän silti päivittäin. Näen värejä, otan niistä kiinni ja luon piirroksia. Suosin tiettyjä värejä ja osan väreistä haluaisin poistaa kokonaan paletiltani.

Vihollisväri on musta. Yleensä piirroksissa se esiintyy sotkuisina viivoina ja ympyröinä. Musta ei oikeastaan anna tilaa muille väreille ja sen seurana on helposti harmaat tai ruskeat. Minulla on kokonainen kokoelma mustia piirroksia kaapissa. Ne ovat mustalta ajalta, jolloin ainoa asia, mitä pystyin värittämään, oli tunteeni.

Mutta kun tekee paljon piirroksia, on helppoa nähdä kehitys. Ja kun piirtää tarpeeksi, alkaa väsymään ainaiseen mustavalkoisuuteen.

Vähitellen piirroksiin eksyi pieniä väripilkkuja mustien viivojen välille. Näin violettia, sinistä, vihreää ja keltaista. Väri on hankala pitää aisoissa – se leviää helposti ympäriinsä, kun päästää sen ulos purkista. Tee juuri se. Anna sen levitä.

Kun käyn piirroksiani läpi nyt, siellä on vähemmän mustaa. Sen vierellä on useimmiten aina väriä.

 

Ja mikä on kaikista siistein juttu, oikeasti..

on se, että nykyisin on enimmäkseen keltaisia päiviä.

charlotta eve blog

~

Tälläinen teksti tänään arkistoista. Näitä tulee kirjoiteltua aina silloin tällöin, lähinnä omaksi iloksi. Mutta näitä on kiva jakaa tännekin. Ehkä joku saa siitä kiinni? Tämän parempaakaan tekstiä ei kyllä varmaan tänään saisi aivoista ulos – ihan ihmeellinen flunssa on painanut perjantaista asti päälle. Huimaa, päätä särkee ja sängystä nouseminen vaatii Thorin supervoimia. Nesteytys, lepo ja Skam-maraton siis jatkunee tällä sairastuvalla – toivottavasti ei kovin pitkään.

 

photos Inka Lähteenaro