Isätön

brave

Odotin sinua syntymäpäivänäni. Vaikka talo oli jo täynnä ihmisiä, ihmisiä, jotka olivat siellä muinakin päivinä. Olit luvannut tulla. Lopulta saavuitkin – jättäen lahjan postilaatikkoon. Et edes vaivautunut piipahtamaan ovella. Lahjana oli pinkki digitaalinen kello. Et tiennyt etten osannut lukea vielä digitaalisia numeroita.

Minun on vaikea ymmärtää, että teit parhaasi, että et vain kerta kaikkiaan kyennyt tulemaan sisälle.

Mutta minä en olisi kestänyt menettää sinua ja sen olisi pitänyt merkitä enemmän.

 

Minusta on kasvanut vahva ja upea nainen. Mutta ei helpon tien kautta. Tiedän, että loppujen lopuksi niin on varmasti parasta, että minusta tuli juuri tälläinen kaiken takia. Mutta hitto, olisin silti halunnut sen helpon tien.

Tiedän, että asiat olisivat voineet mennä toisin, jos minulla olisi ollut kotona edes yksi terve ja tasapainoinen vanhempi. Sinä tiesit ettei näin ollut, ja lähdit silti.

Minun oli aina vaikea uskoa, että sinä silti välitit ja rakastit, että et vain pystynyt näyttämään sitä missään tapaa tai millään muotoa.

Nyt tiedän ettet välittänyt.

Naurahtaen ihmettelit, miksen vain juonut viinaa, kun kuulit olevani sairaalassa. Se olisi ehkä ollut hauskaa, jos en olisi ollut toipumassa itsemurhayrityksestä.

Et olisi voinut vähempää välittää lastensuojelusta tulleesta kirjeestä.

Sinä muutit. Asunnossasi oli ylimääräinen huone. Ei vanhoille lapsillesi, ei – vaan uusia varten, niitä, jotka eivät olleet edes sukua sinulle.

Et ostanut tarpeeksi isoa autoa meille, vaan käytit vanhaa pakettiautoa, niin kuin olisimme työkaluja, jotka voi vain heittää konttiin.

En ollut kutsuttu sinun häihisi. Sain tietää sinun valinneen uuden perheen kuvasta hyllyn päällä.

Sain tietää pikkuveljestäni tietokoneen näytöllä olevasta vauvan kuvasta.

Käänsit selän niin lukemattoman monta kertaa, kun tarvitsin sinua. Ehkä se ei olisi haitannut niin paljon, ellet olisi ollut viimeinen oljenkorteni. Minkään kysyminen sinulta oli aina yhtä nöyryyttävää, pidit siitä huolen.

On vaikea kunnioittaa miestä, joka ei laittanut lapsiaan etusijalle. Minun ei tarvitse enää miettiä kerrotko muille ihmisille meistä. Näin yllättyneet katseet ystäviesi kasvoilla, kun he näkivät meidät – meidät kaikki viisi. Sinun elämässäsi meitä ei ole olemassa.

Tiedän, että olet joutunut kokemaan vaikeuksia, jotka vavisuttivat sisintäsi. Et olisi ikinä ansainnut niin syvää kipua niin nuoressa iässä. Olen pahoillani siitä. Mutta menneisyyttä voi syyttää vain hetken. Kun päätät luoda elämää tähän elämään – sen olisi pitänyt olla pyhää. Se oli sinun merkkisi olla parempi mies.

Tiedän. Koska aina on vaihtoehtoja, voi valita toisin.

On helpompaa masentua. On helpompaa olla kylmä. Olisi niin helppoa olla vihainen ja surullinen jatkuvasti. Täyttää tyhjyys rahalla. Perustaa elämän tarkoitus numeroihin ja isoon taloon, kehuskella isolla palkalla ja jättimäisellä veneellä.

Mutta se ei ole sellaista elämää, jota minä haluan elää. Se en ole minä. Tiedän, että sisälläni on palava aurinko. Tiedän, että minulla on niin paljon rakkautta ja annettavaa, vaikken paljon saanutkaan alussa. Ja antaa sen aion.

Olisi hienoa kirjoittaa tähän, että olen aina ollut itse itseni suurin tuki. Että pärjäsin tähän hetkeen asti ihan itsekseni. Että olen luja ja itsenäinen nainen ihan itsenäisesti. Mutta en voi ottaa kunniaa siitä. Minulla on ollut onneksi ympärillä ihmisiä, jotka ovat tehneet parhaansa nostaakseen, kannustaakseen, ravistaakseen minua kun olen sitä tarvinnut.

Ja silti olen herkkä ja ujo välillä. Useimmiten olen vakuuttunut siitä, että olen jotenkin rikkinäinen. Yhä vaan parantelen ja on turhauttavaa sattua.

Mietin aina, tuntevatko muut ihmiset niin vahvasti koko ajan, niin kuin minä? Ajattelevatko he miljoonaa asiaa samaan aikaan? Näkevätkö he taivaan värit, silloinkin kun sataa? Aistivatko he muiden ihmisten tunteet niin kuin minä aistin? Vellovatko he ikinä menneisyydessä?

lifestyle

Odotin kauan viestiä sinulta. Niin monta kertaa unissani pidit minua sylissä, katumus silmissäsi, pyytäen anteeksi. Niin monta kertaa unissani sanoit olevasi ylpeä minusta. Niin monta kertaa huusin sinulle, kerroin sinulle kaiken tämän, vain herätäkseni kyyneleet silmissä.

Kokien niin vaikeaksi antaa anteeksi.

Mutta haluan.

On väsyttävää pitää kiinni toivosta, yksin.

Et vain ollut tarkoitettu olemaan minun elämässäni. Enkä minä sinun. Olen pärjännyt 26 vuotta ilman sinun kannustustasi, ilman hymyäsi, ilman allekirjoitustasi opiskelulainassani. Pärjään vielä toiset 26, tai sata.

Alan ymmärtää, ettet sinä kuulu minun tarinaani. Olin tarpeeksi vahva ilman sinua.

Minun ei tarvitse edes olla vahvin ja paras kaikista. Se on sinun tyyliäsi.

Minulle riittää se, että olen tarpeeksi itselleni. Kaikki on ihan hyvin nyt. Taidan olla valmis päästämään irti.

Joten päästän irti vihasta, tuskasta, surusta ja toivosta. Annan pois haaveet ja unelmat sinusta, heitän pois niiden voiman.

Mutta rakkauttani sinua kohtaan en anna pois, sillä se sijaitsee jossain niin syvällä minussa, että se oli varmasti kirjoitettu sinne jo ennen syntymääni.

Ehkä en vielä ole ihan täysin okei, isättömänä.

Mutta tiedän että tulen olemaan.

 

 

 

Monen kuvan takana Inka Lahteenaro.

Share:

7 Comments

  1. Emmi
    2021-04-12

    Olipa koskettava ja rohkea postaus! Kirjoitat todella kauniisti ja vahvasti. Olet selvästi päässyt pitkälle ajatustyössä asian suhteen. Toivon, että itsekin opin hiljalleen ajattelemaan noin. Varmasti vaatinut paljon sinulta. Olen myös ollut aina isätön. Vanhempani erosivat kun olin alle 4v. En ole koskaan nähnyt isääni, enkä muista häntä. Muistan, kun odotin siskon kanssa päiväkodin portailla isää eron jälkeen. Hänen piti tulla hakemaan meitä ja näkisimme hänet pitkän ajan kuluttua. Muistan sen jännityksen ja innostuksen. Mutta hän ei tullut koskaan paikalle. Isäni kuoli kun olin ala-asteella, ehkä noin 11-vuotias, jos muistan oikein. Hautajaisissa näin isän puolen sukulaisia ensimmäistä kertaa. Kun veimme kukat siskon kanssa arkulle, pappi hämmästyi, että olemme isän lapsia. Sukulaiset eivät olleet kertoneet meistä. En ole koskaan tämän jälkeen tavannut sukuani. On tuntunut oudolta saada perintöä isältäni ja isäni äidiltä. Ihmisiltä, joilla ei ole ollut mitään osuutta elämääni. Olen vain paperilla sukua. Tuntuu todella kylmältä ja julmalta pistää välit lapsiin poikki, kuten itsekin kuvasit. Sitä ihmettelee, miksei ihminen hae apua? Miksi lasten tarvitsee kärsiä? Elämä äitini kanssa on ollut myös raskasta. Sitä toivoo, että vanhemmat olisivat käsitelleet asiat ajoissa tai hakeneet ainakin apua. On helppo elää katkeruudessa. Onneksi sinä olet valinnut toisin. Itsekin olen sillä polulla. Olen onneksi aloittamassa pian terapian.

    Sitä sanotaan, ettei sitä kaipaa, mitä ei ole. Mielestäni se ei ihan pidä paikkaansa. Olen toki säästynyt monelta mielipahalta, kun isä ei ole ollut osa elämääni. Mutta silti olisi ollut mukavaa, että elämässä olisi ollut turvallinen miehen malli. Olen myös tietoisesti etäännyttänyt itseni isästäni, koska en ole hänelle biologisesti sukua (olen saanut alkuni lahjasoluista). Minulla on ikään kuin kaksi isää, joihin kumpaankaan en voi tutustua. Tämä tuntuu ajoittain pahalta, mutta yleensä en mieti koko asiaa. Silti mielessä kaihertaa joskus ajatus “mitä jos”. Mutta, kuten sanoit, ihminen voi itse rakentaa oman polkunsa ja kasvaa sisäisesti. On upeaa, että ympärilläsi on ollut muita läheisiä. Perhe pitää lopulta ansaita, eikä ole verisiteistä kiinni.

    Kaikkea hyvää sinulle ja kiitos blogistasi ❤️

    Reply
    1. Charlotta Takkula
      2021-04-12

      Kiitos paljon ihanasta kommentista! Ja kiitos kun jaoit omia kokemuksia. Samaistun moneen kohtaan. Myös itselle on jäänyt suku aika kaukaiseksi. Ihmettelin aina lapsena kun kaverit leikkivät serkkujen kanssa tai näkivät mummia, tätiä, mitä näitä nyt oli. Kuulostaa myös siltä, että oot miettinyt näitä juttuja paljon ja päässyt jo paljon eteenpäin. Mun mielestä se on jo iso asia, että uskaltaa myöntää itelleen, että on vaikka tälläinen kipukohta elämässä. Se ‘mitä jos’ on joskus niin raastava. Terapia on ihan loistava päätös, itselläkin sitä on takana ja tällä hetkellä käyn myös. Toivon kaikkea hyvää sinulle myös ja ihanaa kevättä <3

      Reply
  2. Satu
    2021-04-14

    <3

    Reply
  3. Jonna
    2021-04-21

    Jokaisen sisällä on valtava määrä valoa. Meille, jotka olemme kulkeneet vaikeakulkuisia teitä, se valo pysyy piilossa pidempään. Luota siihen, että se valo kasvaa ja tie kantaa kauniimpaan huomiseen. Ympäröi itsesi ihmisillä, jotka rakastavat sinua sellaisena kuin olet. Ennen kaikkea opettele rakastamaan itseäsi eniten, se ei ole mitenkään itsekästä. Rakastaessasi itseäsi, säteilet niin, että muutkin saavat varmasti osansa.
    Ihanaa kevättä sinulle ♥️

    Reply
    1. Charlotta Takkula
      2021-04-22

      <3 <3 Kiitos ja samoin!

      Reply
  4. Nanna/Kultainen Kynsilakka-blogi
    2021-04-28

    On vaikea ymmärtää, miksi joku lapsena hylkää. Usein vain sen läpikäyneet voivat oikeasti tuntea sen tuskan, jota sen takia kantaa kauan. Joskus loppuelämän. Sitä kyseenalaistaa itseään, usein jopa etsii “tekosyitä” toiselle ettei kaikki se tekisi niin kipeää. Iloa ja valoa sulle, oot soturin tavoin päässyt tänne asti ja vahvistut askel askeleelta! <3

    Reply
    1. Charlotta Takkula
      2021-04-29

      Ihan totta. Kiitos paljon aivan ihanista sanoista <3 Iloa ja valoa sinnekin <3

      Reply

Leave a Reply

Your email address will not be published. Required fields are marked *

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.

Scroll to top