Kehoni on kirjoitettu arvilla

scars on my body stretch marks positivity

scars on my body stretch marks positivity

 Minun ei tarvitse peittää venymäarpiani glitterillä juhliakseni niitä. Ne kertovat jo tarinaa nuoresta kasvavasta tytöstä ja siitä, kuinka hänestä tuli oma ihmisensä. Ne muistuttavat, että kaunis on epätäydellistä. Ne muistuttavat, että iho, on vain ihoa.

 

Tänä aamuna heräsin kauniin rusketuksen kera. Täydellisen, jopa. Vähän niin kuin olisin ollut rantalomalla viikon ja onnistunut saamaan maailman tasaisimman rusketuksen ikinä, ilman auringon kuivattavaa vaikutusta. Ja kyllä, väri on peräisin tietenkin purkista. Olen kokeillut uutta tuotetta, josta todella pidän.

Mutta se ei ollut tämän postauksen pointti – kiva yksityiskohta vain (kerron tuotteesta lisää lopussa).

Heräsin ruskettuneena ja tajusin, että se sai venymäarpeni (tai raskausarpeni – ilman raskautta) näkymään selvästi. Oikeakin rusketus tekee samaa. Arpieni väri on vaaleampi, iho on sileämpi ja erilainen arpien kohdalla. Ja se saa ne erottumaan ihosta, varsinkin ruskettuessa.

Muistin taas, että olen oikeastaan täynnä noita arpia. Ja kun sanon täynnä, tarkoitan täynnä. Se voi yllättää – vaikka olen normaalipainoinen tai jopa hoikka joissain standardeissa (enkä ole ikinä juurikaan tämän isompi ollutkaan), minulla on silti venymäarpia.

Ja koska on jälleen bikinikausi ja niin moni nainen ja mies on epävarma kehostaan ja sen pienistä “virheistä”, halusin puhua vähän #arpipositiivisuudesta.

body positivity

Raskausarvet ja venymäarvet ovat vain ihoa

Minulla on venymäarpia selässä, lantiolla, takapuolessa, reisissä, pohkeissa, käsivarsissa ja rinnoissa. Kehoni on kirjoitettu arvilla – se on täynnä niitä. Sain arvet murrosiässä ja siksi, että murrosikä iski niin kovaa. Kasvoin naiseksi nopeasti. Anoreksian ja muiden syömishäiriöiden jälkeen yhtäkkiä kehoni muuttui todella laihasta normaaliksi. Ehkä syömishäiriöt estivät tavallista hiljalleen tapahtuvaa kasvua (jos siinä on mitään järkeä?),  ja kun vihdoin aloin syömään, keho sai muuttua ja äkkiä.

Postaukseni syömishäiriöistä: Elämää hirviön kanssa

Ja sitten taas luulen olevani vain yksi heistä, ketkä saavat arpia helposti. Arvet selässäni tulivat jo todella nuorena ala-asteella. Muistan koululääkärini ihmettelevän selkääni ja sanovan, että yleensä vain kasvavat pojat saavat noita vaaka-tason arpia. Kommentti, jota nuori tyttö ei ehkä halua kuulla.

Mutta tässä minä olen. Arpieni kanssa. Ja arvatkaa mitä? Eivät ne haittaa. Yhtään. (Okei okei, on hetkiä kun sisäreisieni arvet vähän harmittavat.)

 

mental health

En häpeä arpiani. Ne eivät inhota tai ällötä minua. Saatan jopa tuntea oloni hieman vahvemmaksi niiden ansiosta. Minun ei tarvitse peittää niitä glitterillä juhliakseni niitä. Ne kertovat jo tarinaa nuoresta kasvavasta tytöstä ja siitä, kuinka hänestä tuli oma ihmisensä. Ne muistuttavat, että kaunis on epätäydellistä. Ne muistuttavat, että iho, on vain ihoa.

Ja kyllä – kun ne olivat kirkkaanpunaiset teini-iässä, ne tuntuivat maailman hirveimmältä asialta maailmassa. Ne olivat oikeasti punaiset. Ne saattoivat näkyä, jos päällä oli yhtään liian avara toppi. Olin vihainen. Olin vihdoin kasvamassa naiseksi, mutta mihin hintaan? Olin kuin punaraitainen seepra – ja sellaiseen en missään nimessä ollut ilmoittautunut.

Stretch marks are just skin

Mutta tässä sitä ollaan ja olen kunnossa. Ne arvet olivatkin vaan ihoa (kuka olisi arvannut?). Ne vaalenivat. Niistä tuli minun ihoni. Ne eivät ole enää kovin näkyviä. Vain jos tietää etsiä niitä.

Ja en tiedä miksi, mutta tunnen oloni rauhalliseksi ja tyyneksi nyt niiden suhteen. Arvet kehossani, ne eivät merkinneet mitään. Ne eivät estäneet minua elämästä elämääni.

Joten mitä tahansa onkaan mielessäni nyt, kun olen stressaantunut ja olo on ruma tai kauhea – olen aika varma, että kymmenen vuoden päästä sillä ei ole väliä. Tai jos on, niin se tekee minusta vain vahvemman.

Kai halusin vain sanoa ja kuuluttaa katolta (tai blogini ääreltä), että venymäarvet ja raskausarvet ovat normaaleja. Ne ovat vain ihoa. Minulla on paljon niitä ja olen aika varma, että jos ikinä tulisin raskaaksi, saisin niitä vielä miljoona lisää. Ne varmaan harmittaisivat hetken, jonka jälkeen hyväksyisin ne ja jatkaisin vain elämääni.

Ihanan Iidan Instagram-päivitys jäi myös mieleen aiheesta – kannattaa lukea koko postaus täältä. Tässä pätkä kuvatekstistä:

“Tällä viikolla olen saanut ihania mahaviestejä. Osa kertoi olevansa huolissaan, jos tulee raskausarpia, vaikkei ollut vielä raskaanakaan. He miettivät, että mitä sitten käy. Ei mitään. Ne tulee jos on tullakseen. Sinä saatat vain rakastaa omaa kehoasi pikkusen enemmän ja arvostaa sitä mihin se pystyy. Siinä kaikki. Mitään muuta ei tapahdu.”

Oman kehon ja ihon rakastaminen – siinäpä kaunis asia muistaa ja vaalia.

minetan violet self tan 1 hour tan

minetan Super Dark Violet 1 Hour Express Tan kokemuksia & arvio

Sain tuotteen lookfantasticilta. *mainoslinkki

Uusi itseruskettava, jota olen nyt käyttänyt on *minetan  1 hour express tan sävyssä Super Dark Violet. En tosin usko, että värillä on juurikaan väliä, sillä itse rusketus tulee ihan perus DHA:sta. Mutta pidän kyllä tästä tuotteesta. Se on helppo levittää tasaisesti ja kuivuu nopeasti. Siinä onkin yksi vaahtojen hyvä puoli – ne ovat se kevyin vaihtoehto, mitä tulee itseruskettaviin. Tämä tuote antaa luonnollisen näköisen rusketuksen, ilman oranssia väriä. Se kestää aika hyvin ihollani ja kuluu pois pikku hiljaa tasaisesti, mikä on sekin hyvä juttu. Käytössä oli lisänä  *minetan kinnas, mikä teki levityksestä helppoa. Suosittelen käyttämään jonkinlaista hanskaa, jotta ei tarvitse huolehtia oransseista käsistä.

 

 

 

 

3 asiaa, joista olen hirmu ylpeä

Minä olen ylpeä itsestäni.

 

Siinä lause, jota on vaikea muodostaa ja sanoa ääneen. Sitä on paljon kivempi kuulla muiden suusta, kuulla heidän olevan ylpeä minusta. Jostain syystä jonkun toisen suusta sanottuna se kuulostaa uskottavammalta. Ja siitä ajatuksesta en pidä – koska sinun täytyy itse olla sinun suurin kannustajasi.

Ja minä en ole. En aina. On vähän liiankin helppoa kaatua ja epäillä kaikkea.

Tosin rehellisesti sanottuna ei se haittaa kuulla sitä toisilta ihmisiltäkään. En ole ikinä kuullut isäni sanovan mitään kannustavaa minusta tai saavutuksistani, mutta tänään veljeni sanoi olevansa ylpeä minusta. Ihmisenä, joka on oikeasti ollut läsnäkin elämässäni, nuo sanat merkitsevät paljon.

Ja kun nyt mietin sitä, niin tulee mieleen muitakin hetkiä, kun joku minulle tärkeä ihminen on sanonut sen ääneen. Se lämmittää sydäntä. Rakkaus on niin kaunis asia. Jotenkin se nyt eksyi tähänkin tekstiin, vaikka en ajatellut sillä olevan mitään asiaa tämän kanssa. Mutta ehkä se liittyykin yllättävän moneen asiaan?

Tänään tunsin itseni kannustetuksi ja halusin kirjoittaa ylös asioita, joista olen todella ylpeä. Halusin sanoa sen ääneen – että olen ylpeä itsestäni. Päädyin myös paljastamaan asioita itsestäni, joita et varmastikaan vielä tiennyt. Oikeastaan tästä tuli jonkinlainen pieni osa elämäntarinaani, mutta no, semmoista sattuu.

Asioita, joista olen ylpeä

 

1. Valmistuminen sekä lukiosta että kosmetologikoulusta – ja kaksoistutkinnon valitseminen ylipäätään

Tänään juhlitaan Vappua, jolloin tyypillisesti saa laittaa ylioppilaslakin päähän. Rakastan tätä päivää ja on ihana fiilis laittaa oma violettinauhainen hattu päähän. Olen ylpeä siitä, että tiesin niin varmasti minne halusin mennä ja mitä halusin opiskella. Minulla oli sen verran hyvä keskiarvo (toinen juttu, josta olen ylpeä), että olisin voinut valita pelkän ammattitutkinnon, mutta halusin lisäksi ylioppilaaksi, joten valitsinkin kaksoistutkinnon.

Ja tästä syystä tuon kaksoistutkinnon saattaminen loppuun on niin merkityksellistä minulle: se oli vaikeinta aikaa elämässäni. Elämäni hajosi palasiksi, kun olin koulussa. Olin niin masentunut, että hädin tuskin jaksoin mennä kouluun. Otin sairaslomaa, ja lisää sairaslomaa ja taas lisää. Kaiken kaikkiaan olin koulusta pois varmaan puoli vuotta. Vieläkin inhottaa ajatella, että jotkin tytöt luokallani puhuivat pahaa siitä, että olin ‘jatkuvasti sairaana’, kun samalla kirjaimellisesti taistelin hengestäni. Toisaalta ehkä parempi niin, sillä sain sekä jouduin käymään loput kurssit yksin. Sekin oli vaikeaa minulle – koulunkäynti ihan yksin, ilman yhtään kaveria. Varsinkin lukion puolella, jossa olin tietenkin ulkopuolinen kosmetologiopiskelija. Tosin kuvaamataidon tunnilta jäi mieleen eräs ystävällinen tyttö, joka sai minut tuntemaan siltä, etten ehkä ollutkaan täysin yksin.

Ja koulussa epäonnistuminen. Vielä sairaalassakin halusin mennä ja suorittaa ylioppilaskirjoitukset, sillä olin niin tottunut ylisuorittamaan. Oli hyvä päästää irti. Opin, että se ei ollutkaan maailmanloppu. Opin, että voin aikatauluttaa uudelleen ja valmistua vain vähän myöhemmin.

Ja niin tein. Minä valmistuin. Ja se tuntui todella palkitsevalta. Ja siitä olen ylpeä.


Kuva Inka Lähteenaro

2. Olin hyvässä työssä – mutta uskalsin jättää sen

Minulla oli työpaikka heti valmistuttuani ja jopa ennen sitä. Olin onnekas, kun sain oman alan töitä, sillä niitä ei ole niin helppo saada (etenkään kohtuullisen hyvällä palkalla). Sain myös nopeasti ylennyksen toisessa työpaikassani toisessa hoitolassa. Minulla oli palkka, josta olin vain voinut haaveilla – minun iässäni ja kokemuksellani (vaikka sitäkin löytyi) se oli parasta mitä olisin voinut saada. Jonkin aikaa se olikin ihan mahtavaa, vaikka pieniä epäilyksiä minulla olikin.

Hiljalleen ilmapiiri työpaikalla osoittautuikin ei-niin-mahtavaksi. Olin todella stressaantunut ja tulin usein kotiin töistä itkien. Vietin sunnuntait sängyssä – kirjaimellisesti – koska olin niin uupunut sekä henkisesti että fyysisesti. Työ ei enää ollutkaan sitä, mitä halusin tehdä.

Olisi ollut fiksuinta etsiä uusi työpaikka, saada se, ja sitten irtisanoutua. En kuitenkaan tehnyt niin, eikä se ollut helppo päätös.

Eräs tiistai kaikesta vain tuli aivan liikaa ja kirjaimellisesti kävelin pois. Muistan vieläkin kuinka helpottunut, onnellinen ja innoissani tulevaisuudesta olin tuona päivänä bussissa.

Olen ylpeä siitä että sain sen työn, tein työni hyvin, mutta lopulta luotin intuitiooni ja uskalsin lähteä.

 

3. Blogin perustaminen ja siitä uran luominen

Irtisanoutumisen jälkeen minulla oli aikaa miettiä, mitä oikeasti halusin tehdä. Ja vastaus oli kyllä aika selvä, se on aina ollut. Halusin olla bloggaaja. Olen aina rakastanut kirjoittamista ja minusta tuntuu, että minulla on paljon sanottavaa ja annettavaa.

Vaikka vieläkin on paljon opittavaa, olen jo tullut pitkälle. Kirjoittamiseni on parantunut huomattavasti – etenkin englantini. En ole ainoastaan oppinut kirjoittamaan hyviä tekstejä, mutta myös google-optimoimaan niitä. Olen oppinut ottamaan parempia kuvia. Ja hitaasti, olen oppinut olemaan ylpeä siitä, mitä teen. Ja sanomaan sen ääneen.

Tämä on varmasti vaikein asia myöntää ja olla ylpeä, sillä on niin helppoa verrata itseänsä muihin. Maailmassa on niin paljon loistavia blogeja, loistavia kirjoittajia, loistavia valokuvaajia.

Mutta on vain yksi Charlotta Eve blogi. Ja koska olen jo useamman kerran nähnyt muiden varastavan sisältöäni, minulla taitaa mennä aika hyvin. Ja koska hiljattain Elledecor.com mainitsi minut ja blogini heidän jutussaan, olen ainakin menossa oikeaan suuntaan.

Olen ylpeä blogistani ja kaikesta siitä työstä, jota sen eteen näen.


Kuvat – Mia / Beauty Highlights

Ja nyt – haastan sinut kertomaan jotain, josta itse olet ylpeä. Anna tulla, kehu itseäsi. Se on virkistävää. Mikä on jotain, josta olet todella ylpeä?

Asu
*mainoslinkki

Pants – *River Island (similar *here, *here)
Jacket – Object
Shirt – H&M
Shoes – adidas