#metoo

Me too.

Minä myös.

Mutta toisaalta, kukapa ei olisi? Muistan lukeneeni rohkeiden naisten kertomuksia kamalista asioista, joita heille on käynyt, kun metoo -liike oli vahvimmillaan. Muistan ajatelleeni, että on hyvä, että he jakavat. Kaiken kaikkiaan on hyvä, että tästä puhutaan. Kaikesta pitäisi puhua. Meidän pitäisi kaikkien olla vähän avoimempia myös niistä vaikeista asioista elämässä – ehkä siten ymmärtäisimme toisiamme vähän paremmin.

Tosin sanottava on, että tämä ei tule olemaan yksi niistä rohkeista postauksista. Olen valmis sanomaan #metoo, mutta en aio mennä yksityiskohtiin, muistella tapahtumia, jotka ovat menneisyydessä, ja jotka vain tekevät minulle pahaa. Kyllä, jotenkin yritän kääntää tämänkin positiiviseksi.

Oma kehonkuva 

Vähän aikaa sitten meillä oli kuvaukset ihanan ystäväni Mian kanssa. Hän otti kuvia minusta ja olin erittäin tyytyväinen kuviin. Taisinkin heti avautua lyhyesti Instagramissa siitä, mutta tiesin, että aihe vaatii ihan oman postauksensa tänne blogin puolellekin. Kerroin, etten ole tottunut tiukkoihin vaatteisiin tai avoimeen kaula-aukkoon – mutta tuona päivänä tunsin itseni itsevarmaksi ja mukavaksi ja se näkyi kuvissa. Tämä ei välttämättä kuulosta niin isolta jutulta, mutta oikeasti aihe juurtaa juurensa paljon syvemmälle.

Kävin todella rankkoja juttuja läpi nuorena naisena ja sillä oli iso vaikutus myös kehonkuvaani. En aina tunne oloani mukavaksi vartalossani. Olen puhunut historiastani syömishäiriöiden kanssa, mutta en ikinä puhunut siitä, miltä pukeutuminen minusta tuntuu. Tai miltä tuntuu saada huomiota miehiltä (ja tai naisilta). Jos puen jotain tiukkaa tai paljastavaa, tuntuu, että vartalo on enemmän ’esillä’ ja minut valtaa epämukavuuden tunne. En ole ikinä halunnut tulla nähdyksi vartaloni tai ulkonäköni vuoksi. Liian montaa kertaa olen astunut ulos ovesta tunteakseni itseni vain käveleväksi (naisen) ihmisvartaloksi.

Minulla tulisi olla kaikki oikeudet

Ja hassua kyllä: mitä hienommin pukeudun, sitä enemmän saan huomiota. Ja se on vielä tänä päivänäkin vähän epämukavaa. Se on kamalin tunne maailmassa: kun laitat ihanat vaatteet päälle, katsot peiliin ja mietit: en voi pukea tätä. Entä jos saan liikaa katseita? Vartalo näkyy ihan liikaa! Ja nämä ajatukset ovat hulluja. Sehän on minun vartaloni! Sillä pitäisi olla kaikki oikeudet. Minulla pitäisi olla kaikki oikeudet. Se olen vain minä.

Muistan olleeni neljätoista. Päälläni oli musta jumpsuitti ja korkokengät ja olin kävelemässä bussipysäkille valmiina tapaamaan ystäviäni. Olo oli mahtava. Vapaa ja kaunis. Auto pysähtyi kohdallani ja joku mies vihelsi. Välitön katumus. On täysin epäreilua, miten joku voi hetkessä ottaa pois sen ylpeyden ja kauneuden, jota kannoin, ollessani ihan vain oma itseni. Miten joku voi saada minut tuntemaan itseni kuin objektiksi, häntä varten.

Muistan myös päivän, kun jalassani oli lenkkarit, jotka olivat hieman saappaan malliset – ne nimittäin peittivät nilkkanikin. Ne olivat kuitenkin lenkkarit (adidaksen) – tasapohjaiset ja ihan kasuaalit. Joku katsoi minua likaisesti, vihelsi ja vihjaisi jotain seksikkäistä saappaistani. Muistan vihaisena huutaneeni ”nää on lenkkarit!” ja miettien itsekseni: enkö voi edes pitää lenkkareita jalassa ja kävellä kotiin rauhassa ilman, että joku saa minut tuntemaan siltä, kuin hakisin tahallani huomiota itseeni?

Rehellisesti sanottuna nämäkin muistot saavat vielä minut melkein kyyneeliin – eivätkä ne ole edes pahimmasta päästä.

Tässä salaisuus: kun pukeudun, mietin #metoota

Pitkä tarina lyhyesti: pukeutuminen aiheuttaa sekalaisia tunteita. Pelkään, kuinka maailma minut ottaa vastaan niissä vaatteissa, jotka päälleni päätän pukea. Pelottaa, mitä tunteita itse joudun tuntemaan, kun puen ne.

Pidän yleensä aika konservatiivisesta tyylistä. Jos puen hameen, piilotan ylävartalosta enemmän. Jos päällä on pienempi toppi, tasapainotan sitä löysemmillä housuilla. En yleensä käytä avoimia kaula-aukkoja. En oikeastaan pidä lyhyitä hameitakaan – valitsen ennemmin polvipituisen.

Haluaisin ajatella, että tuo on vain se tyyli, josta pidän ja joka tuntuu itsestä hyvältä. Mutta en ole varma, johtuuko se kuitenkin huonoista kokemuksistani ja body shamingista. En ole varma johtuuko se siitä, etten halua antaa mitään ideoita – ja tuon kirjoittaminen on pelottavaa, mutta valitettavan totta.

Minun on täytynyt tehdä paljon töitä oman itsevarmuuden ja terveen kehonkuvan puolesta. Ja työ on yhä kesken. On täytynyt hitaasti harjoitella, kuinka kävellä pää pystyssä ja olla välittämättä, mitä joku muu minusta ajattelee. Mutta huomaan välittäväni. En ota katsekontaktia, kun kävelen julkisilla paikoilla. Oikeastaan vältän katsekontaktia useimpien ihmisten kanssa. Taidan myös vältellä miehiä – ihan vain vaistomaisesti. En halua kenenkään istuvan liian lähelle (on tapahtunut myös).

Kuvat: Mia / Beauty Highlights

Onnellinen huoleton fiilis

Joten nämä kuvat tiukkoine vaatteineen avoimen kaula-aukon kera merkitsevät paljon. Tuo asu merkitsee paljon. Tuo onnellisen huoleton fiilis merkitsee kaikkea. Miksi en voisi joskus pukeutua tiukkoihin vaatteisiin? Miksi en valitsisi avointa kaula-aukkoa? Loppujen lopuksi rintani ovat luonnollinen osa minua, ihan kuin jalat ja kädetkin. Yllätys: minulla on vartalo ja kaikki siihen kuuluvat osat.

Luulen että aika, terve parisuhde, terapia ja terveellinen elämäntyyli on auttanut kehonkuvaani eniten. Me aina pelkäämme ikääntymistä, mutta kasvaminen on ollut paras asia, jota minulle on tapahtunut. Tuntuu, että vuosi vuodelta opin enemmän. Vuosi vuodelta saan enemmän itsevarmuutta. Ja vuosi vuodelta tajuan, ettei ole aikaa tuhlattavaksi epävarmuuksiin tai mihinkään muuhun, kuin siihen onnellisen huolettomaan fiilikseen.

Vaikka viimeisimmästä #metoo hetkestä ei ole kauaa, valitsen olla välittämättä siitä ja tulevaisuudessa pukeutumisen ilo (myös johonkin tiukkaan) on jotain, josta pidän tiukasti kiinni.

Odotan innolla sitä päivää, kun olen vapaa olemaan se nainen, joka haluan olla. Kun kaikki naiset ja miehet saavat olla mitä he haluavat olla.

Asu

Red body – Zara (samanlainen täällä*, täällä*)
Bag – River island (täältä*)
Jeans – Cubus
Scrunchie – invisibobble
Boots – Timberland

*mainoslinkki

Anna mennä, ylitä itsesi

Puhutaanpas jostain epämukavasta ja vähän hävettävän henkilökohtaisesta.

Ja mikä olisikaan epämukavampaa kuin itse epämukavuusalue? (Tulee epämukava olo ihan vaan kuin kirjoittaa sen sanan.) Tiedättehän, se alue, jossa niin sanotusti taika tapahtuu? Se alue, jossa haastat itseäsi, opit uusia asioita, epäonnistut surkeasti, naurat, itket ja – kasvat.

Olen vihdoin valmis astumaan omalta mukavuusalueeltani pois. Se voi kuulostaa ihan pieneltä asialta, mutta on iso juttu. Itselleni ainakin. Ja tässä kohtaa se menee henkilökohtaiseksi.

Kamala, mutta tarpeellinen – omalta mukavuusalueelta poistuminen

Minä nimittäin vihaan epämukavuusaluetta.

En ole viettänyt siellä kovin paljon aikaa – paitsi vuosien masennuksen ja ahdistuksen takia. Se oli epämukavaa kertaa tuhat. Tai miljoona. Ja mahdollisesti yksi syistä siihen, miksi olen vältellyt tiettyjä asioita. En tiedä kuulostaako se järkevältä, mutta kun on niin epämukava, surullinen, kurja, epävarma ja ahdistunut olo – ei vaan enää ikinä halua mennä takaisin. Se tuntuu peruuttamiselta, kun haluan vain ja ainoastaan mennä eteenpäin. Puhumattakaan siitä, että kuitenkin vielä tänä päivänä taistelen ahdistuksen tunteiden kanssa.

Pinjan kissa taltioi hakemani tunteet niin hyvin, että oli pakko ottaa nopea kuva.

Epämukavuusalue tarkoittaa noiden tunteiden omaksumista. Kaikkien tunteiden. Epämukavuusalueella tunnet itsesi varmasti epävarmaksi. Saatat olla surullinen. Mutta saat myös mahdollisuuden tuntea ylpeyttä.

Jostain syystä pelkään yrittää uusia asioita ja oppia uusia taitoja. Tai ei, nyt ei mennyt ihan oikein.
Minulla on pelko epäonnistumisesta ja siitä, etten ole riittävän hyvä.

Mikä kirjoitettuna kuulostaa niin naurettavalta, että tekee mieli suorastaan heti hypätä tuntemattomaan. Ja se on hyvä. Koska viime aikoina olen tehnyt niin. Olen kokeillut uusia asioita. Olen haastanut itseäni.

Ja ehkä pienenä yllätyksenä itselleni: en mennytkään rikki.

lifestyle wellbeing uncomfort zone

Olen astunut epämukavuusalueelle

Tiedättekö sen elokuvan “Yes Man”? Ajattelin aina, että siinä oli takana todella nerokas idea. On kiehtovaa ajatella, mitä voikaan tapahtua, kun hyväksyykin tilanteet niiden tullessa ja sanoo vain kyllä. Se on jännittävämpää kuin kieltäytyminen. Se nostaa esiin uuden mahdollisuuuden ja mahdollisuudet ovat harvoin pahasta (paitsi silloin kun ne tulevat todella epäammattimaisen sähköpostin muodossa).

Viime aikoina olen tehnyt uusia asioita ja laittanut itseäni henkilökohtaiselle epämukavuusalueelleni. Olen nolannut itseni twerkkaustunnilla (en ole se ketterä kissa, joka ajattelin olevani), olen sanonut kyllä uudelle mahdollisuudelle (vaikka ahdistukseni halusikin sanoa ei), kävin ihan yksin joogassa (en kuollut) ja kokeilin jopa nyrkkeilyä.

Käteni melkein vuotivat verta, syke nousi vitosalueelle, hanskat haisivat aivan järkyttävälle, mutta arvatkaa mitä – minulla oli oikeastaan hauskaa. Nauroin ja onnistuin. Ja haluan mennä uudestaan.

 

Huomaan jo jonkin osan aivoissani kannustavan hiljaa: anna mennä vaan, yritä uudelleen.

Twerkkaustunnista sen verran, että se oli erittäin vaikeaa, nöyryyttävää ja hauskaa. Jossain vaiheessa olin niin turhautunut, että teki mieli itkeä. Ja silti huomaan jo jonkin osan aivoissani kannustavan hiljaa: anna mennä vaan, yritä uudelleen. Taidan alkaa ymmärtää epämukavuusalueen taian. Se tunne kun voittaa itsensä on kieltämättä mukava.

uncomfortzone

Kun epämukavasta tulee mukavaa

Vihasin ennen aikaisia aamuja ja heti aamusta tehtäviä treenejä. Minulla on pari inhokkiliikettä, jotka olivat niin vaikeita, että otti oikein kunnolla päähän kun ei osannut tai voinut tehdä niitä kunnolla.

Inhosin ennen ulkona juoksemista, mikäli siellä oli kylmää, sateista tai pimeää.

Ennen.

Nykyisin odotan innolla heti aamusta tehtäviä treenejä. Rakastan (oho!) itseni haastamista ja etenkin niiden liikkeiden hiomista, jotka aikaisemmin tuntuivat mahdottomilta. Rakastan juosta ulkona – ihan sama mikä sää. Pimeässä tai kylmässä juokseminen ei hetkauta niin kuin ennen. Olen tehnyt epämukavista asioista vähän mukavempia.

Tiedän, että puhun nyt suurimmaksi osaksi urheilusta ja treeneistä. Mutta ehkä se on helpoin tapa aloittaa? Se oikeasti on. Itseään on helppo haastaa fyysisesti, koska tulokset näkee omin silmin. Jonkin konkreettisen asian tekeminen on tehokasta. Tulee sellainen fiilis, että jos pystyn tähän, pystyn ihan mihin vaan.

Treenin tuoma hyvä fiilis menee paljon syvemmälle kuin vain ulkonäköön ja terveyteen. Hyvässä kunnossa oleminen saa minut tuntemaan itseni hyväksi. Treeni on mahdollisesti se tärkein juttu, kun mietin omaa mielenterveyttäni.

Anna mennä, ylitä itsesi

On mieletöntä, miten se innokas pieni lapsi, joka innoissaan oppii uusia asioita eikä pelkää yhtään kaatumista, herää sisälläni. Se melkein voittaa sen laskelmoivan ujon aikuisen puoleni.

Taisin aina ajatella, että tässä missä nyt olen mukavasti, on hyvä. Että ei tarvitse tehdä niitä asioita, jotka pelottavat. Että ei tarvitse tuntea itseään epävarmaksi tai tyhmäksi.

Mutta nyt ajattelen, että siellähän se hauska vasta tapahtuu.

Jos ei suoraan minulle, niin ainakin niille kaikille muille tanssitunnilla, kun he miettivät, että mitä ihmettä tuo tyttö, jolla ei ole yhtään rytmitajua, tekee twerkkaustanssitunnilla.

Lyhyesti vastattuna: hän on siellä voittamassa.

 the uncomfort zone my experience

Milloin viimeksi astuit ulos mukavuusalueeltasi?

kiitos valokuvaamisestani Pinja

 

P.S. Tämä ei sinänsä liity aiheeseen, mutta oli pakko lisätä vielä maininta postaukseen, kun sain niin hyvän tarjouksen sähköpostiini. Tänään (ja vain tänään) lempihuulirasvani ovat tarjouksessa vain 3,33€ House of Organicin nettikaupassa*! Olen käyttänyt noita luomu/vegaani/raakahuulirasvoja jo varmaan kolme vuotta. Kaikista kosteuttavin ja paras on moon balm ja toisena suosikkina on vanilja.

*mainoslinkki