Anna mennä, ylitä itsesi

Puhutaanpas jostain epämukavasta ja vähän hävettävän henkilökohtaisesta.

Ja mikä olisikaan epämukavampaa kuin itse epämukavuusalue? (Tulee epämukava olo ihan vaan kuin kirjoittaa sen sanan.) Tiedättehän, se alue, jossa niin sanotusti taika tapahtuu? Se alue, jossa haastat itseäsi, opit uusia asioita, epäonnistut surkeasti, naurat, itket ja – kasvat.

Olen vihdoin valmis astumaan omalta mukavuusalueeltani pois. Se voi kuulostaa ihan pieneltä asialta, mutta on iso juttu. Itselleni ainakin. Ja tässä kohtaa se menee henkilökohtaiseksi.

Kamala, mutta tarpeellinen – omalta mukavuusalueelta poistuminen

Minä nimittäin vihaan epämukavuusaluetta.

En ole viettänyt siellä kovin paljon aikaa – paitsi vuosien masennuksen ja ahdistuksen takia. Se oli epämukavaa kertaa tuhat. Tai miljoona. Ja mahdollisesti yksi syistä siihen, miksi olen vältellyt tiettyjä asioita. En tiedä kuulostaako se järkevältä, mutta kun on niin epämukava, surullinen, kurja, epävarma ja ahdistunut olo – ei vaan enää ikinä halua mennä takaisin. Se tuntuu peruuttamiselta, kun haluan vain ja ainoastaan mennä eteenpäin. Puhumattakaan siitä, että kuitenkin vielä tänä päivänä taistelen ahdistuksen tunteiden kanssa.

Pinjan kissa taltioi hakemani tunteet niin hyvin, että oli pakko ottaa nopea kuva.

Epämukavuusalue tarkoittaa noiden tunteiden omaksumista. Kaikkien tunteiden. Epämukavuusalueella tunnet itsesi varmasti epävarmaksi. Saatat olla surullinen. Mutta saat myös mahdollisuuden tuntea ylpeyttä.

Jostain syystä pelkään yrittää uusia asioita ja oppia uusia taitoja. Tai ei, nyt ei mennyt ihan oikein.
Minulla on pelko epäonnistumisesta ja siitä, etten ole riittävän hyvä.

Mikä kirjoitettuna kuulostaa niin naurettavalta, että tekee mieli suorastaan heti hypätä tuntemattomaan. Ja se on hyvä. Koska viime aikoina olen tehnyt niin. Olen kokeillut uusia asioita. Olen haastanut itseäni.

Ja ehkä pienenä yllätyksenä itselleni: en mennytkään rikki.

lifestyle wellbeing uncomfort zone

Olen astunut epämukavuusalueelle

Tiedättekö sen elokuvan “Yes Man”? Ajattelin aina, että siinä oli takana todella nerokas idea. On kiehtovaa ajatella, mitä voikaan tapahtua, kun hyväksyykin tilanteet niiden tullessa ja sanoo vain kyllä. Se on jännittävämpää kuin kieltäytyminen. Se nostaa esiin uuden mahdollisuuuden ja mahdollisuudet ovat harvoin pahasta (paitsi silloin kun ne tulevat todella epäammattimaisen sähköpostin muodossa).

Viime aikoina olen tehnyt uusia asioita ja laittanut itseäni henkilökohtaiselle epämukavuusalueelleni. Olen nolannut itseni twerkkaustunnilla (en ole se ketterä kissa, joka ajattelin olevani), olen sanonut kyllä uudelle mahdollisuudelle (vaikka ahdistukseni halusikin sanoa ei), kävin ihan yksin joogassa (en kuollut) ja kokeilin jopa nyrkkeilyä.

Käteni melkein vuotivat verta, syke nousi vitosalueelle, hanskat haisivat aivan järkyttävälle, mutta arvatkaa mitä – minulla oli oikeastaan hauskaa. Nauroin ja onnistuin. Ja haluan mennä uudestaan.

 

Huomaan jo jonkin osan aivoissani kannustavan hiljaa: anna mennä vaan, yritä uudelleen.

Twerkkaustunnista sen verran, että se oli erittäin vaikeaa, nöyryyttävää ja hauskaa. Jossain vaiheessa olin niin turhautunut, että teki mieli itkeä. Ja silti huomaan jo jonkin osan aivoissani kannustavan hiljaa: anna mennä vaan, yritä uudelleen. Taidan alkaa ymmärtää epämukavuusalueen taian. Se tunne kun voittaa itsensä on kieltämättä mukava.

uncomfortzone

Kun epämukavasta tulee mukavaa

Vihasin ennen aikaisia aamuja ja heti aamusta tehtäviä treenejä. Minulla on pari inhokkiliikettä, jotka olivat niin vaikeita, että otti oikein kunnolla päähän kun ei osannut tai voinut tehdä niitä kunnolla.

Inhosin ennen ulkona juoksemista, mikäli siellä oli kylmää, sateista tai pimeää.

Ennen.

Nykyisin odotan innolla heti aamusta tehtäviä treenejä. Rakastan (oho!) itseni haastamista ja etenkin niiden liikkeiden hiomista, jotka aikaisemmin tuntuivat mahdottomilta. Rakastan juosta ulkona – ihan sama mikä sää. Pimeässä tai kylmässä juokseminen ei hetkauta niin kuin ennen. Olen tehnyt epämukavista asioista vähän mukavempia.

Tiedän, että puhun nyt suurimmaksi osaksi urheilusta ja treeneistä. Mutta ehkä se on helpoin tapa aloittaa? Se oikeasti on. Itseään on helppo haastaa fyysisesti, koska tulokset näkee omin silmin. Jonkin konkreettisen asian tekeminen on tehokasta. Tulee sellainen fiilis, että jos pystyn tähän, pystyn ihan mihin vaan.

Treenin tuoma hyvä fiilis menee paljon syvemmälle kuin vain ulkonäköön ja terveyteen. Hyvässä kunnossa oleminen saa minut tuntemaan itseni hyväksi. Treeni on mahdollisesti se tärkein juttu, kun mietin omaa mielenterveyttäni.

Anna mennä, ylitä itsesi

On mieletöntä, miten se innokas pieni lapsi, joka innoissaan oppii uusia asioita eikä pelkää yhtään kaatumista, herää sisälläni. Se melkein voittaa sen laskelmoivan ujon aikuisen puoleni.

Taisin aina ajatella, että tässä missä nyt olen mukavasti, on hyvä. Että ei tarvitse tehdä niitä asioita, jotka pelottavat. Että ei tarvitse tuntea itseään epävarmaksi tai tyhmäksi.

Mutta nyt ajattelen, että siellähän se hauska vasta tapahtuu.

Jos ei suoraan minulle, niin ainakin niille kaikille muille tanssitunnilla, kun he miettivät, että mitä ihmettä tuo tyttö, jolla ei ole yhtään rytmitajua, tekee twerkkaustanssitunnilla.

Lyhyesti vastattuna: hän on siellä voittamassa.

 the uncomfort zone my experience

Milloin viimeksi astuit ulos mukavuusalueeltasi?

kiitos valokuvaamisestani Pinja

 

P.S. Tämä ei sinänsä liity aiheeseen, mutta oli pakko lisätä vielä maininta postaukseen, kun sain niin hyvän tarjouksen sähköpostiini. Tänään (ja vain tänään) lempihuulirasvani ovat tarjouksessa vain 3,33€ House of Organicin nettikaupassa*! Olen käyttänyt noita luomu/vegaani/raakahuulirasvoja jo varmaan kolme vuotta. Kaikista kosteuttavin ja paras on moon balm ja toisena suosikkina on vanilja.

*mainoslinkki

Keskeneräinen

Tuntuu, että olen kirjoittanut nämä sanat ennenkin. Ihan kuin olisin jo ollut täällä, tuijottanut ulos ikkunasta ja miettinyt, miten parhaiten voisin selittää itseni.

En usko että tämä menee ihan oikein, mutta jos saisin edes pienen osan tästä tunteesta pois rinnastani, tiedän olevani helpottunut. Ehkä siksi kirjoitan – tunteiden pyörremyrsky muuttuu sanoiksi. Ja sanat muuttuvat lohdutukseksi.

Perfektionismi & minä

Perfektionismi  tarkoittaa sitä, että yrittää aina parhaansa ja yrittää aina työntää rajojansa, saadakseen parhaan mahdollisen tuloksen. Samalla se myös tarkoittaa jatkuvaa itsensä epäilyä ja päämääriä, joita ei ole aina edes mahdollista saavuttaa (koska panokset kovenevat eteenpäin mennessä).

Se tarkoittaa sitä, että teen aina parhaani, mutta silti mietin lopuksi: Olisinko voinut tehdä tämän paremmin? Se tarkoittaa virheisiin ja erehdyksiin takertumista. Jostain syystä ne ovat ainut asia, minkä näen. Okei, ei aina, mutta joskus. Tai usein? Ehkä parempi ilmaus olisi sanoa, että on mahdotonta olla näkemättä virheitä.

Vuodenloppu on itselle kuin ultimaattinen koe, jonka suoritan. Tuijotan paperia ja muistan kaikki vastaukset, jotka menivät väärin. Vaikka olisinkin saanut yhdeksän kymmenestä oikein. Ja vaikka onnistuisin iloitsemaan onnistumisistani, olen silti hieman ahdistunut siitä, että kello tikittää ja aika loppuu pian. Voisiko vielä tehdä enemmän? En tiedä.

Miksi se edes tuntuu niin kokeelta? Eivätkö nämäkin ole vain päiviä ja viikkoja, kuukausia ja tunteja? Eikö tämäkin ole vain elämää? Eikö vuosi ole vain vuosi ja yksittäinen hetki paljon, paljon tärkeämpi? Haluaisin ajatella niin.

Se on tunteiden vuoristorataa – järki sanoo kaiken olevan hyvin ja mieli sanoo, että eipä olekaan. Ja tuntuu niin oudolta kirjoittaa tästä ja sanoa se ääneen. Mutta se on siellä, perfektionismi ja ainut vihollinen, joka minulla on – itseni.

Ja tiedän. Ei se kaikki ole niin kamalaa. Itse asiassa, ehkä se on samalla supervoimani. Keskityn siksi vielä enemmän positiivisuuteen ja yleensä se onkin se korkeampi voima. On enemmän päiviä, jolloin juhlin epätäydellisyyttäni, kuin niitä päiviä, kun epäilen itseäni. Paljon enemmän. Olen käsittämättömän iloinen siitä, että olen edes jo tässä. Voin rehellisesti sanoa tehneeni työn (en kaikkea siitä) ja tunnen itseni. Olen keskeneräinen – mutta ehkä elämän kauneus piileekin siinä.

Opettelen jatkuvasti päästämään irti asioista. Päästämään irti epäilyksistä. Päästämään irti ylisuorittamisesta. Päästämään irti asioista, jotka eivät tee minulle hyvää. Se on työtä, joka on vielä kesken.

On aina helpompaa kirjoittaa asioista sen jälkeen, kun ne ovat tapahtuneet. On helpompaa olla voittoisa ja huutaa rakennusten katoilta: Minä tein sen! Minä voitin!

Mutta ehkä on rehellisempää sanoa, että vielä on matkaa jäljellä. Etten ehkä ole edes puolivälissä. Ja vaikka välillä tuntuu pahalta ja on painajaisia, joissa valo ei sytykään tai jalat eivät kanna, niin se on silti sen arvoista.

Se on. Elämä, nimittäin.

Vaikka pitäisikin tehdä vähän enemmän töitä kuin muut – en tiedä – nostaakseen maljan ja nauttiakseen siitä? – se maistuu vielä paremmalta, oli se sitten halpaa tai kallista.

Olen aika ylpeä itsestäni ja vuodesta 2018. Sen myöntäminen ja kirjoittaminen on vaikeaa, mutta se on ihan okei.

Vielä on matkaa paljon jäljellä, mutta odotan jokaista kilometriä innolla.

 

Entä sinä?

P.S. Näissä kuvisa on muuten luomilla vihreitä sävyjä siitä ihanasta paletista, josta kirjoitin viime postauksessa.