.. edes vähän.
Haluan palata aiheeseen, josta kirjoitin vähän aikaa sitten. Jaoin tarinani vakavasta masennuksesta (täällä). En ole varma, mitä odotin postaukselta, mutta olen enemmän kuin onnellinen siitä, miten hyvin te otitte sen vastaan. Ilmeisesti moni on sitä mieltä, että siitä on hyvä puhua. Olen samaa mieltä.
Masennus on jotain, jota kävin läpi noin viisi vuotta sitten. Se tuntuu siltä, että siitä olisi sata vuotta – tai tapahtui jossain toisessa elämässä. Tiedän, että osa ihmisistä ajattelee masennuksen olevan kroonista, mutta minä uskon, että se on myös jotain, josta voi parantua.
Mutta miksi puhun aiheesta vasta nyt?
Luulen, että tarvitsin noiden vuosien kuluvan, ennen kuin halusin ajatella koko aihetta uudelleen. En olisi mitenkään voinut kirjoittaa siitä aikaisemmin – minulla ei olisi ollut voimia tai oikeita sanoja. Kompastelen sanojen kanssa vieläkin. Aihe on niin hauras, että pelkään rikkovani sen. Me kaikki koemme masennuksen tai ahdistuneisuuden eri tavalla. Me kaikki koemme mielenterveyden eri tavoilla. Mutta se mikä meillä kaikilla on yhteistä on juurikin se – mielenterveys. Meillä on jokaisella sellainen.
Nykyisin pidän itseäni “masennusvapaana”. Minulla ei ole ollut muutamaan vuoteen mitään lääkitystä, eikä terveystiedoissani ole enää aktiivista masennustilaa. Se ei kuitenkaan tarkoita, etteikö joskus aina olisi vaikeaa. Meillä kaikilla on joskus vaikeaa. Jos murrat jalan kerran, se on vähän hauras hetken – ja helpompi rikkoa ensi kerralla, ehkä? Kannan ikuisesti kipeitä muistoja mukanani ja aina välillä on pakko katsoa taaksepäin – ihan vaan, jotta muistaa olevansa oikealla tiellä – ja että asiat voisivat olla paljon huonomminkin.
Blogissani puhun pinnallisista asioista. Jaan meikkilookkejani, asujani. Matkustelen ja kerron pienistä kivoista asioista. Levitän positiviisutta – tai ainakin yritän. Mutta haluan teidän tietävän mistä tulen – en vain päätynyt tähän pisteeseen kävelemällä auringonpaisteessa.
Haluan jatkaa mielenterveydestä puhumista aina välillä. Haluan kätevästi – tai ei niin kätevästi – yhdistää sen meikkipostauksiin ja kauniisiin tuotteisiin, joita rakastan. Haluan tehdä tyylipostauksia ja jakaa asukuvia – koska minun ei tarvitse enää piilotella itseäni ja hymy, jonka näette kuvissa on oikea. Haluan kertoa tarinoita maista, joissa olen vieraillut – koska en ikinä uskonut näkeväni niitä. Haluan kirjoittaa, koska se on yksi lahja, jonka sain.
Olen niin kiitollinen siitä elämästä, jota elän nyt. Rakastan elämääni. En enää herää aamuisin vain halutakseni mennä takaisin nukkumaan – haluan nousta ylös ja olla omassa ja muiden elämässä läsnä. Ja vaikka olenkin nyt hyvässä paikassa elämässäni, minä silti ymmärrän sinua. Ja kannustan sinua. Sinäkin pystyt vaikka mihin – uskon, että toivoa on jokaiselle.
Sillä ei ole väliä, missä olet nyt.
Saatat olla sikiössä sängylläsi verhojen ollessa suljetut. Saatat olla sairaalassa tuijottamassa tyhjiä seiniä ja kuuntelemassa hiljaisia huoneita. Saatat olla rahaton. Saatat olla rikki. Saatat pidättää hengitystäsi pidellen vain eilistä käsissäsi.
Ja pahin kaikista: saatat olla yksin. Saatat olla enemmän yksin, kuin mitä olet koskaan ollut. Saatat epäillä olemassaoloasi.
Meidän välillä voi olla kokonainen manner, mutta tiedä tämä:
Minä ymmärrän sinua.
Ja joku päivä, oli se viiden tai kymmenen vuoden päästä, sinä ymmärrät myös.
Postauksen kuvat kesältä Dresdenistä, Saksasta. Teimme kaupunkiin lyhyen visiitin, jonka aikana ehdimme nähdä kauniita rakennuksia, syödä herkullisia burgereita, ihmetellä jotain festivaalia (ja laulaa tuttuja biisejä mukana) ja ajaa kahtasataa autobaanalla. Alin kuva meikistä, johon löytyy video-ohje täältä.
Lue myös
