Minä en mene rikki

Juuri nyt elämä tuntuu ihanalta. Tasapainoiselta, haluaisin sanoa, mutta se taitaa olla liioittelua. Tasapainon löytäminen kaiken välille taitaa olla elämänmittainen matka. Sitä etsii, ja ehkä kun sen vihdoin löytää, tulee uusi harrastus tai työ, joka pitää uudelleen sijoittaa elämään. Tai ehkä ihan vaan elämä tapahtuu ja täytyy jongleerata viime viikon taakat sen viikon askareiden päälle. Ja siinä sitä ollaan taas, etsimässä.

Mutta ennen kuin kuuluisa elämä tapahtuu ja Eva nappaa taas taudin päiväkodista, haluan olla

tässä
hetkessä.

Koska jo jonkin aikaa minulla on ollut levännyt olo, kun olen illalla kömpinut sänkyyn. Silmiä ei ole tarvinnutkaan laittaa sillä sekunnilla kiinni. Viime iltana huomasin katselevani pitkän tovin takkamme heijastusta ikkunassa. Tuli tanssi ihanan rauhallisesti, mutta lujaa. Tunsin itseni onnelliseksi. Niin kuin olisin innoissani tulevaisuudesta, mutta kuitenkin tyytyväinen siihen, missä juuri nyt olen.

Väsynyt Charlotta, sanotaanko vaikka kuukauden takaa, olisi iloinen kuullessaan tämän:

Minä taidan olla juuri siellä, missä minun kuuluukin olla. Rakentamassa niitä pieniä palikoita. Kävelemässä portaita. Hitaasti edeten kohti jotain, mistä en ole ihan varma (onko kukaan?), mutta oikealla suunnalla. Opiskelu tuntuu palkitsevalta, vaikka se onkin vaikeaa välillä. Ei haittaa lukea koulukirjoja vielä myöhään nukkumaan mennessä. Voin tehdä projekteja. Olen oppinut kemiastakin jo oikeasti tosi paljon. Hei, pääsin läpi matematiikan kokeesta, joka ahdisti etukäteen ihan turhaan! Haastan itseäni, eikä se riko minua, vaikka välillä sitä pelkäänkin.

Minä en mene rikki.

Enkö ole näyttänyt sen itselleni jo niin monta kertaa? Minulla on köydet käsissäni, minä ajan autoa. Kirjaimellisesti – ja se muuten sujuu jo paremmin. Joskus jopa nautin siitä.

Toivo, inspiraatio, intohimo. Se palava tunne rinnassa. Se virtaa taas suonissani ja tuntuu päähenkilöltä omassa tarinassani, vaikka en tiennyt edes olevani hukassa.

Pidän lokakuusta. Alkaa tulla pimeä, mutta vielä on niin paljon valoa. Ulkona on vielä värikästä – mutta tuleva talvi ei haittaa. On kivoja suunnitelmia, on pikkujouluja. Tukka, joka kasvaa vahvempana. Sen uuden kampaajan kokeileminen kesän lopulla oli muuten suuri virhe, mutta onneksi olen saanut korjattua vaurioita K18 hoitoaineella. Kiitos koulutehtävän, olen lukenut yhtä hiusraamattua ja nyt ihmettelen, miksi en aikaisemmin ollut ostanut Olaplexiä tai K18:aa.

Ja hei – uusi takki tuntuu ihan lämpimältä halaukselta. Muistatteko, kun läheisiä ei saanut halata koronan takia? Se oli hullua. Kuka olisi arvannut, että silloinkin ajaminen läheisten luokse ja pimeässä viiden metrin päässä toisistaan seisominen oli paljon puhelua arvokkaampaa.

Oli miten oli, mulle kuuluu hyvää. Hyviä asioita tuntuu tapahtuvan. Joulu saattaa olla yksi niistä. Tai sitten ihan vaan torstai.

Mitä sulle kuuluu?