#metoo

Me too.

Minä myös.

Mutta toisaalta, kukapa ei olisi? Muistan lukeneeni rohkeiden naisten kertomuksia kamalista asioista, joita heille on käynyt, kun metoo -liike oli vahvimmillaan. Muistan ajatelleeni, että on hyvä, että he jakavat. Kaiken kaikkiaan on hyvä, että tästä puhutaan. Kaikesta pitäisi puhua. Meidän pitäisi kaikkien olla vähän avoimempia myös niistä vaikeista asioista elämässä – ehkä siten ymmärtäisimme toisiamme vähän paremmin.

Tosin sanottava on, että tämä ei tule olemaan yksi niistä rohkeista postauksista. Olen valmis sanomaan #metoo, mutta en aio mennä yksityiskohtiin, muistella tapahtumia, jotka ovat menneisyydessä, ja jotka vain tekevät minulle pahaa. Kyllä, jotenkin yritän kääntää tämänkin positiiviseksi.

Oma kehonkuva 

Vähän aikaa sitten meillä oli kuvaukset ihanan ystäväni Mian kanssa. Hän otti kuvia minusta ja olin erittäin tyytyväinen kuviin. Taisinkin heti avautua lyhyesti Instagramissa siitä, mutta tiesin, että aihe vaatii ihan oman postauksensa tänne blogin puolellekin. Kerroin, etten ole tottunut tiukkoihin vaatteisiin tai avoimeen kaula-aukkoon – mutta tuona päivänä tunsin itseni itsevarmaksi ja mukavaksi ja se näkyi kuvissa. Tämä ei välttämättä kuulosta niin isolta jutulta, mutta oikeasti aihe juurtaa juurensa paljon syvemmälle.

Kävin todella rankkoja juttuja läpi nuorena naisena ja sillä oli iso vaikutus myös kehonkuvaani. En aina tunne oloani mukavaksi vartalossani. Olen puhunut historiastani syömishäiriöiden kanssa, mutta en ikinä puhunut siitä, miltä pukeutuminen minusta tuntuu. Tai miltä tuntuu saada huomiota miehiltä (ja tai naisilta). Jos puen jotain tiukkaa tai paljastavaa, tuntuu, että vartalo on enemmän ’esillä’ ja minut valtaa epämukavuuden tunne. En ole ikinä halunnut tulla nähdyksi vartaloni tai ulkonäköni vuoksi. Liian montaa kertaa olen astunut ulos ovesta tunteakseni itseni vain käveleväksi (naisen) ihmisvartaloksi.

Minulla tulisi olla kaikki oikeudet

Ja hassua kyllä: mitä hienommin pukeudun, sitä enemmän saan huomiota. Ja se on vielä tänä päivänäkin vähän epämukavaa. Se on kamalin tunne maailmassa: kun laitat ihanat vaatteet päälle, katsot peiliin ja mietit: en voi pukea tätä. Entä jos saan liikaa katseita? Vartalo näkyy ihan liikaa! Ja nämä ajatukset ovat hulluja. Sehän on minun vartaloni! Sillä pitäisi olla kaikki oikeudet. Minulla pitäisi olla kaikki oikeudet. Se olen vain minä.

Muistan olleeni neljätoista. Päälläni oli musta jumpsuitti ja korkokengät ja olin kävelemässä bussipysäkille valmiina tapaamaan ystäviäni. Olo oli mahtava. Vapaa ja kaunis. Auto pysähtyi kohdallani ja joku mies vihelsi. Välitön katumus. On täysin epäreilua, miten joku voi hetkessä ottaa pois sen ylpeyden ja kauneuden, jota kannoin, ollessani ihan vain oma itseni. Miten joku voi saada minut tuntemaan itseni kuin objektiksi, häntä varten.

Muistan myös päivän, kun jalassani oli lenkkarit, jotka olivat hieman saappaan malliset – ne nimittäin peittivät nilkkanikin. Ne olivat kuitenkin lenkkarit (adidaksen) – tasapohjaiset ja ihan kasuaalit. Joku katsoi minua likaisesti, vihelsi ja vihjaisi jotain seksikkäistä saappaistani. Muistan vihaisena huutaneeni ”nää on lenkkarit!” ja miettien itsekseni: enkö voi edes pitää lenkkareita jalassa ja kävellä kotiin rauhassa ilman, että joku saa minut tuntemaan siltä, kuin hakisin tahallani huomiota itseeni?

Rehellisesti sanottuna nämäkin muistot saavat vielä minut melkein kyyneeliin – eivätkä ne ole edes pahimmasta päästä.

Tässä salaisuus: kun pukeudun, mietin #metoota

Pitkä tarina lyhyesti: pukeutuminen aiheuttaa sekalaisia tunteita. Pelkään, kuinka maailma minut ottaa vastaan niissä vaatteissa, jotka päälleni päätän pukea. Pelottaa, mitä tunteita itse joudun tuntemaan, kun puen ne.

Pidän yleensä aika konservatiivisesta tyylistä. Jos puen hameen, piilotan ylävartalosta enemmän. Jos päällä on pienempi toppi, tasapainotan sitä löysemmillä housuilla. En yleensä käytä avoimia kaula-aukkoja. En oikeastaan pidä lyhyitä hameitakaan – valitsen ennemmin polvipituisen.

Haluaisin ajatella, että tuo on vain se tyyli, josta pidän ja joka tuntuu itsestä hyvältä. Mutta en ole varma, johtuuko se kuitenkin huonoista kokemuksistani ja body shamingista. En ole varma johtuuko se siitä, etten halua antaa mitään ideoita – ja tuon kirjoittaminen on pelottavaa, mutta valitettavan totta.

Minun on täytynyt tehdä paljon töitä oman itsevarmuuden ja terveen kehonkuvan puolesta. Ja työ on yhä kesken. On täytynyt hitaasti harjoitella, kuinka kävellä pää pystyssä ja olla välittämättä, mitä joku muu minusta ajattelee. Mutta huomaan välittäväni. En ota katsekontaktia, kun kävelen julkisilla paikoilla. Oikeastaan vältän katsekontaktia useimpien ihmisten kanssa. Taidan myös vältellä miehiä – ihan vain vaistomaisesti. En halua kenenkään istuvan liian lähelle (on tapahtunut myös).

Kuvat: Mia / Beauty Highlights

Onnellinen huoleton fiilis

Joten nämä kuvat tiukkoine vaatteineen avoimen kaula-aukon kera merkitsevät paljon. Tuo asu merkitsee paljon. Tuo onnellisen huoleton fiilis merkitsee kaikkea. Miksi en voisi joskus pukeutua tiukkoihin vaatteisiin? Miksi en valitsisi avointa kaula-aukkoa? Loppujen lopuksi rintani ovat luonnollinen osa minua, ihan kuin jalat ja kädetkin. Yllätys: minulla on vartalo ja kaikki siihen kuuluvat osat.

Luulen että aika, terve parisuhde, terapia ja terveellinen elämäntyyli on auttanut kehonkuvaani eniten. Me aina pelkäämme ikääntymistä, mutta kasvaminen on ollut paras asia, jota minulle on tapahtunut. Tuntuu, että vuosi vuodelta opin enemmän. Vuosi vuodelta saan enemmän itsevarmuutta. Ja vuosi vuodelta tajuan, ettei ole aikaa tuhlattavaksi epävarmuuksiin tai mihinkään muuhun, kuin siihen onnellisen huolettomaan fiilikseen.

Vaikka viimeisimmästä #metoo hetkestä ei ole kauaa, valitsen olla välittämättä siitä ja tulevaisuudessa pukeutumisen ilo (myös johonkin tiukkaan) on jotain, josta pidän tiukasti kiinni.

Odotan innolla sitä päivää, kun olen vapaa olemaan se nainen, joka haluan olla. Kun kaikki naiset ja miehet saavat olla mitä he haluavat olla.

Asu

Red body – Zara (samanlainen täällä*, täällä*)
Bag – River island (täältä*)
Jeans – Cubus
Scrunchie – invisibobble
Boots – Timberland

*mainoslinkki

Vahva, itsenäinen (ja nolo) nainen

Eräänä päivänä,

menin kahvilaan ihan itsekseni.

Päässäni näin vahvan itsenäisen naisen juomassa kauralattea ja oikein säteilevän hyvää energiaa ja tehokkuutta. Todellisuudessa kuitenkin käytännössä kysyin tarjoilijalta, voinko tilata kauralaten – sen sijaan, että olisin vain tilannut sen normaalisti. Kirjaimellisesti sanoin siis “Voisinks mä ottaa kauralaten?” jonka jälkeen välittömästi mumisin perään “Tai siis, ottaisin kauralaten, kiitos”. Tarjoilija hymyili vähän ja mietin päässäni: olet asiakas. Tilaat mitä haluat ja maksat, idiootti.

Samana päivänä pari tuntia aikaisemmin jäädyin täysin, kun joku kysyi minulta mitä kuuluu. Vastasin että hyvää, ja pää tyhjeni täysin. Miten minulla menee? Hyvin, mutta mitä muuta? Mitä kiinnostavaa voisin kertoa? Ehkä, että olen aloittanut nyrkkeilyn? Ehkä puhua säästä? Näin jälkikäteen ajateltuna sää olisi ollut täydellinen aihe. Mutta hei, vaihtoehtoisesti voi myös aina olla kiusallisen hiljaa ja nolo.

Onneksi vaikeimman kautta tilaamani kauralatte oli herkullista. Ja kahvila oli käytännössä tyhjä, mikä sopi itselleni täydellisesti (kukaan ei ollut kysymässä lisää vaikeita kysymyksiä). Se taisi olla sellainen päivä, ettei keskustelu niin vain soljunut enkä ollut niin kovin mahtava. Enemmänkin nolo ja kiusallinen – mikä sekin lienee osa minua. Ei ehkä se paras ominaisuuteni, mutta ihan yhtä aito kuin kykyni katsoa ihmisiä silmiin ja oppia heidän persoonastaan jotain välittömästi.

Kahvihetkeni oli ihan kiva, vaikka vatsaan sattuikin ja näpräsin puhelinta koko ajan. Stressasin. En osannut päättää, lisäänkö kuvan Instagramiin vai vain Storyn puolelle. En vieläkään tiedä, joten kertokaa te. Vaikka minusta tuntuu, ettei sillä taida olla oikeasti väliä.

Asu
Scarf – Balmuir / Zadaa
Beanie – Bik Bok / Zadaa
Jacket – Soaked in Luxury*
Shoes – VAMSKO*
Bag – DKNY*

 

Joka päivä ei ole tuottelias ja hyvä ja auringonpaistetta. Joka päivä ei ole vahva itsenäinen olo. Tänä kyseisenä päivänä aurinko kyllä paistoi, ihanasti jopa, mutta olo oli erittäin tavallinen.

Ajattelin, että olisi ainoastaan sopivaa jakaa tämän tekstin kanssa kuvat, joihin en ollutkaan niin tyytyväinen. Kuvaaja oli hyvä, mutta näytin väsyneeltä ja mallitaitoni olivat karanneet Afrikkaan tuona kuvauspäivänä. Vatsaankin sattui ja palelin. Ei sillä, että sillä olisi väliä. Tykkäsin kuitenkin asustani. Uusi huivi löytyi Zadaasta (100% villaa ja kuin uusi!) ja uusi söpö valkoinen pipo löytyi myös sieltä. Ihanaa, miten helppoa kirpputoriostaminen nykyisin on. Jos Zadaata ei olisi, en käyttäisi kirpputoreja. Onneksi on Zadaa.

Ja kahvia. Ja auringonpaistetta. Ja huominen. Ja kyky nauraa itselleni. Ei aina ottaa kaikkea niin vakavasti (vaikka useimmiten otankin).

Kahvin juotuani kiitin vähintään yhtä kiusallisesti tarjoilijaa, kävelin pois ja odotin autokyytiä kotiin. Olkoon huominen parempi!

P.S. Pääsette kurkkaamaan Zadaa-kauppaani tästä, mitä itsellä on siellä myynnissä tällä hetkellä.

kuvat healthyhairfinland

 

 

*mainoslinkki