Lapsettomuus, lapsettomuushoidot & ovulaation induktio
Tuntuu uuvuttavalta miettiä sitä matkaa, jonka minä (ja me) olemme joutuneet kulkemaan päästäksemme tänne. En oikein edes tiedä miten pukea sanoiksi sitä surun, epätoivon, vihan ja toivottomuuden määrää, mitä olen tuntenut lasta yrittäessämme. Miltä tuntui, kun gynekologi kertoi minulla olevan multifolikulaariset munasarjat. Miten shokkiin menin, kun hän kirjoitti saman tien lähetteen lapsettomuusklinikalle. Vaikka tavallaan osasinhan minä aavistaa, olihan yritystä jo takana tovi. Muistan kyseneeni gynekologilta: “Enkö siis voi tulla luonnollisesti raskaaksi?”, ja hän vastasi, “Se ei ole mahdotonta. Mutta luultavasti tarvitset vähän apua.”
Siinä hetkessä tunsin menettäneeni jotakin. Menetin ilon ja innostuksen yrittämisestä. Sen aidon hymyn, mikä nousi korviin asti, kun kerroin ystävilleni meidän yrittävän lasta. Siitä lähtien elämä oli pettymystä pettymyksen päälle, tikkuun pissaamista turhaan, huonoja uutisia aina kuukausi toisensa perään.
Pitkään tuntui siltä, kuin olisin vankina omassa kehossani, jumissa helvetillisessä limbossa. Toivoa, odottamista, pettymyksiä, kateutta ja toivottomuutta. On mahdotonta olla nainen ja olla tuntematta sitä – kirjaimellisesti oli pakko vain elää omassa kehossa ja tuntea kaikki tuntemukset, mikä tahansa aika kuukaudesta olikaan. Ylianalysoida oireet. Herätä toiseen näistä painajaisista: kuukautisten alkaminen tai niiden poisjääminen. En tiedä mitkä olivat pahimpia kiertoja – ne, kun kuukautiset eivät tulleet kuukauteen tai kahteen – vai ne, kun ne tulivatkin heti melkein säännöllisellä rytmillä.
**
Odotusajat klinikalle tuntuivat vuosilta. Vaikka ne olivat paras mahdollisuutemme raskautumiseen, tuntui siltä, kuin toiveet ja unelmat vain lipuisivat kauemmaksi ja kauemmaksi käsistäni. Risto aina yritti muistuttaa minua, että olimme aktiivisesti ottamassa askeleita suuren unelmamme eteen. Miksi olin niin huono käsittelemään tätä asiaa?
Ensimmäinen hoito oli kevyimmästä päästä eli tavallaan helppo. Minun piti vain syödä viisi päivää lääkettä, joka auttaisi yhtä munarakkulaa kasvamaan ja minua ovuloimaan. Mutta hoito ei todellakaan ollut helppo. Kun tulin apteekista kotiin lääkepakkaus kädessä ja näin paketissa nimeni ja tekstin “lapsettomuus”, hajosin sisältä tuhansiksi palasiksi. Tuo konkreettinen hetki osui johonkin kohtaan syvällä, mitä en tiennyt omistavani. Tunsin itseni rikkinäiseksi. Pelotti. Edessä olisi luultavasti pitkä ja kivinen tie, enkä ollut varma olinko valmis siihen. Pelkäsin lisää vastoinkäymisiä ja kovempia hoitoja.
Ehkä minusta ei vain ollut tarkoitus tulla äitiä? Ehkä se ei ollut meidän korteissa? Välillä oli pakko yrittää miettiä elämää ilman lasta ja keksiä tarpeeksi hyvä suunnitelma, jotta olisin tyytyväinen. Se vain tuntui mahdottomalta. Yritin tietenkin myös olla ajattelematta koko asiaa ja elää vain elämääni, mutta kaikkialla oli raskaana olevia naisia tai vauvoja. Yhtäkkiä blogiyhteisökin tuntui olevan täynnä yllätysvauvoja.
Ihmiset ympärilläni olivat innoissaan puolestani hoitojen alkaessa. Se tuntui hirveältä. Varsinkin, kun syyllisyys painoi omaa asennetta kohtaan. Miksen itse ollut innoissani? Sen sijaan kärsin kuumista aalloista, pahasta olosta, päänsärystä ja muutenkin henkisesti olin ihan kuopassa. Koin, että myös henkiset oireet olivat vahvimmillaan juuri lääkkeen syömisen aikaan.
Tuona viikkona kärsin pahimmasta ahdistuksesta vuosiin. Sain myös ensimmäisen paniikkikohtauksen kymmeneen vuoteen. Viikko meni kirjaimellisesti sohvalla maaten ja päivien kulumista odotellen. Halusin vain olla oma itseni taas.
Onneksi olo parani nopeasti melkein heti, kun sain lopettaa lääkkeen syömisen. Tuntui, että sain itseni takaisin. Olo oli jopa hieman toiveikas. Ensimmäisessä ultrassa mitään ei ollut tapahtunut munasarjoissa. Taas yksi pettymys. Kuitenkin olo oli aika hyvä, koska olin päässyt eroon lääkkeiden sivuvaikutuksista ja olin muuten oma itseni taas.
Muutaman päivän päästä oli uusi ultra-aika, jossa sainkin iloisia uutisia. Yksi munasolu oli kasvanut. Kohtuni näytti täydelliseltä (“Ei oikeastaan voisi olla parempi”, lääkäri sanoi). Sain nähdä näytöltä tuon yhden ison munasolun, se oli erillään muista pienistä munarakkuloista. Olin iloinen: siinä se oli. Oikea mahdollisuus. Ovuloin kaksi päivää käynnin jälkeen.
Sain nauttia ehkä viikon hyvästä olosta. Viikko, jolloin ei tarvinnut miettiä mitään. Ei tarvinnut tehdä mitään. Olimme tehneet parhaamme, nyt piti vain odottaa. Minua ei haitannut odottaa. Olin helpottunut.
Negatiivinen raskaustesti
Pian alkoi vähän liiankin tuttu vuoto (rusehtava vuoto, ei ihan verta, mutta lähellä sitä). Olimme hotellissa juhlistamassa meidän kahdeksatta vuotta yhdessä. Itkin paljon tuona viikonloppuna. Mutta aika pian vuoto loppui ja kuukautiset eivät alkaneetkaan kunnolla. Olin hämilläni. Halusin olla toiveikas, mutta en halunnut pettyä taas, ja tuntui, että tulen hulluksi. Tein negatiivisen raskaustestin. Murruin taas. Kevyt vuoto alkoi taas. Olin jatkuvasti valmiina kuukautisten alkamiseen.
Tunsin vatsassa kramppeja ja rinnat olivat kipeät. Odotin joka päivä kuukautisia. Kerroin ystävilleni, että kehoni on rikki. Se yritti saada kuukautisia alkamaan, mutta ne eivät tulleet. Ystävät kysyivät, olinko tehnyt uutta testiä. Turhautuneena sanoin että en tietenkään, olihan testi ollut selvästi negatiivinen aiemmin.
Olin siskojeni kanssa reissussa Haminassa. Aina välillä vatsaan koski ja rinnat olivat yhä vaan kipeämmät. Sanoin siskoille, että olin päättänyt kuukautisten alkavan seuraavana päivänä.
Toinen raskaustesti 2 viikkoa myöhemmin
Tein töitä koneella, kun tunsin vatsassa taas epämääräisiä tuntemuksia. Niitä oli jo ollut varmaan kaksi viikkoa. Ajattelin, että siskot ovat varmasti jo kyllästyneitä valitukseeni ja hulluihin viesteihini, mutta jonnekin oli pakko purkaa. Laitoin viestin: olisinpa raskaana. Googletin, voiko raskaustestin tehdä illalla, mutta päätin kuitenkin säästää sen aamuun.
Risto ei ollut varma testistä, hän ei halunnut minun jälleen pettyvän. Kun illalla menin nukkumaan, kerroin itselleni, etten ole raskaana ja uskoin sen. Oli pakko valmistautua henkisesti uuteen pettymykseen, koska en halunnut menettää yöuniani (niin kuin ensimmäisen testin kohdalla kävi, en saanut unta koko yönä).
Aamulla olo oli rauhallinen. Aioin tehdä testin ja olla välittämättä negatiivisesta tuloksesta. “Ainakin voin juoda rauhassa juhannusreissulla”, huikkasin Ristolle.
Pissasin kuppiin ja jätin sen pöydälle hetkeksi, kun pesin hampaita. Minulla ei ollut kiire dipata testiä kuppiin, mutta se ei myöskään huolettanut. Ihan sama.
Olin tottunut näkemään yhden viivan testissä: negatiivinen, ei raskaana. Shokki olikin melkoinen, kun toinen viiva ilmestyi testiin nopeasti ja selvästi. Parahdin ääneen sellaisella äänellä, jota Risto ei ollut ennen kuullut: shokki, mutta myös ihmetys äänessäni. Aloin itkeä kontrolloimattomasti. Risto riensi vessaan ja katsoi testiä: “Ootko ihan varma? Onks kaks viivaa positiivinen?” Käteni tärisivät, kun yritin näyttää testin ohjeita. Laitoimme toisen tikun kuppiin ja se tuli takaisin yhtä positiivisena. Meille oli tulossa vauva!
Viikko 6
Eilen sain tietää olevani raskaana. Tuntuu uskomattomalta kirjoittaa niin, en vieläkään voi uskoa sitä. Vaikka tunnen oloni kyllä, no, raskaaksi. Rinnat ovat älyttömän kipeät, vatsan oudot tuntemukset jatkuvat (ihan kuin siellä olisi perhosia!) ja ramppaan pissalla jatkuvasti. Hengästyn myös nopeasti, huomasin sen juostessa. Sen lisäksi jotkin ruoat tuoksuvat todella vahvalta ja ällöttävät. Muuten olo ei ole huono, mutta tunnen, miten ruokahalu väistyy vähän. Voiko samaan aikaan olla nälkä, mutta ei tee mieli syödä mitään? Sellainen olo minulla on.
Lisäksi…
en ole ollut näin onnellinen pitkään pitkään aikaan.
Viikko 8 – varhaisultra klinikalla
Joka ilta kosken vatsaani ja kuiskaan sille: “sinnittele siellä, niin minä sinnittelen täällä”. Yritin olla pelkäämättä pahinta ja olla stressaamatta. Nyt oli pakko olla meidän aika. Kaiken on oltava hyvin.
Silti varhaisultra jännitti hirvittävästi. Olitko sinä todella siellä? Löikö pieni sydämesi?
En katsonut ruudulle, kun lääkäri teki ultratutkimuksen. Odotin vain hänen sanojaan. Ja kun kuulin hänen sanovan: “onneksi olkoon, näyttää onnistuneelta alkuraskaudelta”, aloin itkeä. Käänsin katseen tuohon pieneen papuun mahassani ja kuulin vahvan sykkeen.
Viikot 7-12
Rehellisesti sanottuna, viime viikot ovat olleet hirveitä. En osannut odottaa pahoinvoinnin jatkuvan 24/7. En osannut odottaa sitä, että jatkuvasti oksettaa (vaikka oksennus ei tulekaan). Olen ollut niin väsynyt, että siskoni ovat alkaneet kutsua minua haamuksi. Viisi kiloa tippui noin vaan, koska yhtäkkiä ruoka oli maailman ällöttävin asia maailmassa.
En ole pystynyt urheilemaan kuukausiin. Hyviä päiviä, kun olen vähän jaksanut jumpata, on ollut ehkä kaksi. Muutoin urheiluyritykset ovat päättyneet kyyneliin ja vahvaan tarpeeseen oksentaa. Kerran siivosin koko kodin läpikotaisin ja lopulta oksensin, ihan vain fyysisen kuormituksen vuoksi. Sanomattakin selvää, etten aio elokuussa juosta puolimaratonia.
Nyt, viikolla 12, ihan pahimmat viikot ovat takana päin. Mutta silti pahoinvointi vaivaa ja aina kun vatsa on tyhjä, oksettaa. Hyvät hetket ovat lisääntyneet. Ensimmäisen kolmanneksen loppu ja ensimmäinen virallinen ultraääni lähestyy, ja se auttaa jaksamaan.
Ja siltikin myös niinä hirvempinä päivinä, olen ollut niin onnellinen pienestä ihmeestä sisälläni. Halunnut vain, että sillä on kaikki hyvin. Valmiina pahoinvointiin, mihin vain, sen vuoksi.
Olen epäillyt itseäni vuosien varrella enemmän, kuin olisi tarvinnut. Mutta jostain syystä nyt olo on rauhallinen. Luotan kykyyni tässä ja en malta odottaa äidiksi tulemista. Ja sydämeni sulaa, kun näen miten yhtä innoissaan Risto on. Hänestä tulee maailman paras isä meidän lapsellemme.
Viikot 13 -14
Ensimmäinen ultraääniaika oli unohtumaton kokemus. Yhtäkkiä pienestä pavusta oli kasvanut pieni vauva. Vauva liikkui paljon ja kaikki oli hyvin. Itkin peiteaineeni pois.
Katsoin ruutua ja tajusin, että maailman tärkein asia maailmassa oli nyt vatsassani. On vaikea sanoa kumpi meistä hymyili enemmän tuona päivänä, Risto vai minä.
Vieläkin on vaikea uskoa, että minä saan nyt olla se, jolla on raskausvatsa. Että saan kokea tämän ja jakaa uutiset myös teille.
Me odotamme vauvan syntyvän helmikuussa ja olemme äärettömän onnellisia.
Vertaistukea lapsettomuuteen: Simpukka
Haluan tässä myös kiittää yhdistystä, sillä simpukalta saamani vertaistuki oli korvaamatonta vaikeissa hetkissä.
