Siitä huolimatta olen täällä

charlotta eve beauty lifestyle blog

lifestyle blog

Minä olin ennen sellainen ihminen, joka kauniin kolmikerroksisen omakotitalon ja onnellisen perheen nähdessään ajatteli, etten ikinä voisi olla siellä, naureskelemassa ja juoksentelemassa pihalla.

Olin siinä mielessä negatiivinen, että kun näin neljäntuhannen euron laukun näyteikkunassa, en edes uskaltanut unelmoida siitä, koska en voisi ikinä omistaa moista.

Jostain syystä huomasin ajattelevani, että siinä missä minä nyt olen, tulen aina olemaan. Että  se tilanne missä minä olen, pysyy aina samana.

Se on vääränlainen ajatus. Koska silloinhan en ikinä pääse eteenpäin.

charlotta eve beauty lifestyle blog

Mutta on ihan inhimillistä ajatella ja tuntea niin. Sellaista se on. Pää on täynnä epäilyksiä ja sitä huomaa pelkäävänsä omia epävarmuuksiaan, päivästä toiseen. Joinain päivinä noiden ajatusten sammuttaminen onnistuu – ja näkee ehkä välähdyksen siitä, mitä voisi olla. Mutta toisina päivinä tarvitsee pienen kolauksen ulkopuolelta, herättämään itsensä. Ja sitten on hassu olo, kun on vain tuijottanut seinää.

On vaikeaa nähdä tulevaisuuteen, kun jalat ovat niin visusti maassa, melkein liimattuan nykyhetkeen.
Heräät väsyneenä, vaikka haluaisit olla yksi niistä ihmisistä, jotka heräävät aamukuudelta ihan virkeänä, valmiina valloittamaan maailma.

Ja mikä siinä muuten on, maailman valloittamisessa? Miksi meidän täytyy valloittaa se? Eikö se ole jo valloitettu?

Enkö voisi vain nauttia maailmasta? Haluaisin kävellä sen nurmikolla, tuntea sen lämmön iholla ja tavata sen ihmisiä. Niin, ajattelin ennen, etten oikeastaan pidä ihmisistä, mutta tiedän olevani väärässä. Rakastan ihmisiä. Rakastan sitä, että jokainen näyttää erilaiselta, kuinka jokainen nauraa eri tavalla ja miten jokaisella on joku oma juttunsa. Ja kun olen yksin, minua lohduttaa ajatus siitä, että läheiset ystävät ovat Whatsappin päässä.

Ja nyt, kun todella mietin sitä, ja kaikkia niitä ihmisiä, joita minulla on ympärilläni, olen juuri siellä, missä haluankin olla.

 

space buns blonde hair

Mutta mennäkseni takaisin saavutuksiin ja asioihin, jotka välillä tuntuvat todella kaukaisilta ja lähes mahdottomilta saavuttaa –  sanon tämän.

Se on hassua.

Se on hassua, koska juuri nyt istun tietokoneella, kirjoittamassa, kodissa, jonka jaan elämäni rakkauden kanssa. Saan juoda kahvin pavuista jauhettuna, juuri niin kuin sen haluan, ja se on yksi niistä asioista, joihin en ikinä kyllästy. Ja oudoin juttu ikinä – olen yrittäjä. Tiedän, että jos nuori Charlotta voisi nähdä minut nyt, istumassa parvekkeella kahvi kädessä hymyilemässä auringolle, olisi hän aika ihmeissään. Päädyin tänne, vaikka eihän sen pitänyt olla mahdollista. Edessäni on uusin askateluprojektini, vaikka eihän minun pitänyt tietää mitään askartelusta..

Tiedän, että nämä ovat vain esineitä ja asioita. Mutta me unelmoimme esineistä ja asioistakin. Ainakin minä teen niin. En ole niin täydellinen, että osaisin arvottaa pelkästään tunteita ja todellisuutta. Joskus on helpompaa osoittaa jotain, osoittamalla jotakin fyysistä, kuten vaikkapa meikkipistettäni, joka myöskin, on yksi toteutunut unelma.

Mutta etten nyt kuulosta ihan täysin pinnalliselta, sanotaan se nyt vielä toisellakin tavalla.

Jos tuo on hassua, tämä on hullua.

Koska viisitoista vuotta sitten, mietin, millaista elämä minulle tulisi olemaan. Olisiko se aina niin harmaata, surullista ja kurjaa, kuin miltä sisällä tuntui? Pakosti se olisi niin, sillä se oli sen hetkinen tilanne. Yksitoista vuotta sitten, istuin keskellä luokkakavereitani, ja pohdin – voisinko ikinä rakentaa oikeita suhteita, vai oliko ulosantini niin vierasta, ettei kukaan voisi sitä ymmärtää?

Se on hullua, koska vielä tänään täytyy nipistää itseään, että ihan oikeasti ymmärtää kaiken menneen sitten kuitenkin ihan hyvin. Kukaan ei kertonut, miten siistiä olisi olla aikuinen, rakastua hiljalleen itseensä vuosien kuluessa ja ymmärtää, että kaikki meni, niin kuin piti. Kuka olisi arvannut, että joisin nyt viiniä päiväkodista tutun ystäväni kanssa, sytyttäisimme kynttilöitä ja leikkisimme yhdessä syksyä keskellä kesää. Kuka tiesi, että voisit rakastaa niin montaa ihmistä, ja että väistämättä, he rakastaisivat sinua takaisin. Sinua.

lifestyle blog

Tämä on juuri sitä, mitä olen aina odottanut, ja tässä minä nyt olen. Vähän aikaa sitten kävin vaatekaappiani läpi, ostin uusia vaatteita ja laitoin vanhoja myyntiin. Tänään laitoin tiskejä ja putsasin meikkisiveltimiä – ja aika pian lähden lenkille pilviseen, mutta lämpimään säähän.

Vanha teksti muistutti minua jostakin tänään tällä lauseella: Muista hymyillä ja rakastaa.

Minä olen sellanen ihminen, joka aina välillä pysähtyy kirjoittamaan ja muistaa taas, miksi on niin ihanaa huudattaa youtubesta lempibiisejä niin, ettei kukaan kuule, kun laulan niiden mukana.

Parvekkeellamme on kynttilä, jonka lasissa lukee aika osuvasti.

“Happiness is not a destination
It is a way of life”

charlotta eve blog

Hair & photos of me by Susanna Pomèll
Coffee photos by me

 

Viisi vuotta masennuksesta

mental health and depression

depression

Siihen aikaan kun julkaisen tämän postauksen, olen pohjoisessa Lapissa nauttimassa suomen kesästä parhaimmillaan. Olen hyvin todennäköisesti aika rentoutunut, täynnä itikanpuremia (tai en, jos uusi laite toimii), onnellinen ja ennen kaikkea ällistynyt kaikesta kauneudesta.

En ole ainoastaan ällistynyt siitä, että saan nähdä nuo yöttömät yöt tai kuunnella sateen ropinaa männyn oksilla, mutta ihan vain siitä, että olen siellä ja saan kokea nuo tunteet.

Tarkalleen vuosi sitten julkaisin kaikista henkilökohtaisimman postauksen, jonka olen koskaan kirjoittanut: Vilkutan sulle moikka, en hyvästi. Kerroin, että olin taistellut vakavan masennuksen ja itsetuhoisten ajatusten kanssa. Kerroin teille jopa sen, että olin ollut suljettujen ovien takana. Hah, siinä on yksi asia, joka vähän järkyttää tänä päivänä. Kerroinko todella sen? Entä jos sen perusteella joku pitäisi minua hulluna?

depression wellbeing

Mutta menisithän sinäkin sairaalaan, jos jalkasi murtuisi. Mieleni oli palasina ja se tarvitsi korjaamista. Ja oikeastaan se, että pelkään jonkun leimaavan minut hulluksi sen perusteella – antaa vaan lisää syytä kirjoittaa siitä.

Koska tavalliset ihmiset voivat sairastua. On normaalia sairastua myös psyykkisesti. Vanhat ihmiset voivat sairastua. Niin nuoretkin.

Kukaan ei ole täydellinen. Kukaan ei myöskään selviä tästä elämästä ilman arpia. Me haluaisimme näyttää aina parhaat puolemme ja pitää ehkä tiettyjä asioita tabuina. Ehkä joskus unohdamme, että on ihan okei olla virheellinen? Tai ehkä sanomme niin, mutta emme silti siedä sitä itseltämme?

charlotta eve blog

Haluan ajatella, että olen menestynyt, rehellinen, hauska ja kaiken kaikkiaan aika mieletön ihminen. Olen myös aika ajoin ärsyttävä, itken välillä niin kuin taivas olisi putoamassa päälleni ja sanon asioita, joita en tarkoita. Tuomitsen ja rakastan. Elän joskus tasapainoista elämää, johon kuuluu juuri oikea määrä unta, ruokaa, työtä ja vapaa-aikaa. Urheilen ja näen ystäviäni. Ja sitten taas on viikkoja, kun teen liikaa töitä, syön liikaa enkä näe yhtään ystävääni.

En ole ihan varma minne olen tällä menossa, mutta kai haluan myös ajatella, että meissä on enemmän samaa, kuin mitä ehkä luulisit. Kun julkaisin tuon tekstin, sain paljon viestejä teiltä, mikä vain todisti sen oikeaksi. Tavalliset, mahtavat ihmiset lähettivät minulle viestejä ja kertoivat heidän masennuksestaan. Ja siitä, kuinka he selättivät sen.

depression my story

On okei puhua siitä ääneen.

Mielenterveydestä ja masennuksesta puhuminen on tärkeää. Ehkä jossain vaiheessa voimme puhua niistä, kuin mistä tahansa muista sairauksista. Kaikkihan me täällä vain yritämme selvitä tästä elämästä. Oli sitten kyse likapyykistä, kivasta viikonlopusta Kuubassa, tai hermoromahduksesta. Ihan kuin kukaan meistä ei olisi ikinä kompastellut

No, minä ainakin olen kompastellut. Olen kompastellut ja ryöminyt mudassa. Olen kaatunut ja rikkonut luita. Olen myös noussut pystyyn, pitänyt pään suorassa ja mennyt eteenpäin.

Masennuksesta on mennyt nyt noin viisi vuotta, mutta se tuntuu kymmeneltä. Ihan niin kuin se olisi ollut aikoja sitten.

En ajattele masennusta isona taakkana. En mieti sitä paljoa muutenkaan. Mutta aina välillä, se käy mielessä. Se on kuitenkin osa minua. Se on jotain, mitä kävin läpi, ja joka muokkasi minut sellaiseksi, kuin tänään olen.

depression

Ilmassa leijuu kysymys, jota mietin aina välillä. Se on tämä:

Voiko ihminen parantua masennuksesta täysin? Ihan kokonaan, ilman mitään? Kaikki hyvin?

Kun mietin itseäni ja toivoa, jota kannan mukanani (ja jota toivon levittäväni ympärillenikin), vastaukseni on tämä: kyllä. Kyllä voi.

Mutta niin kuin moni asia elämässä, tuo ‘kyllä’ kantaa mukanaan pettymyksen aiheuttavaa, mutta realistista ‘muttaa’. Näetkö? Nyt jo niin monta muttaa tuossa lauseessa.

Mutta, en usko että arvissani asuvat masennuksen jäljet ikinä jättävät minua kokonaan. Nuo jäljet ovat kuin pieniä kaikuja päässäni ja ne yleensä nostavat äänensä hiljaisissa paikoissa. Se on se pieni murto-osa minusta, joka yhä haluaa maata lattialla, itkeä itsensä uneen ja olla pahoillaan kaikesta.

On asioita, jotka muistuttavat minua siitä. On tunteita, jotka ovat vähän liian tuttuja. On arpia, joita polttaa joka kerta, kun kuulen saman tapahtuvan jollekin toiselle ihmiselle.

On huonoja päiviä muistuttamassa minua siitä, että, no, ne eivät ole niin huonoja sittenkään.

On sairaalakäyntejä, joissa hoitajien on pakko kysyä siitä. On rekistereitä, jotka ovat kuin toisen ihmisen elämästä.

Joten tavallaan, se tuntuu yhä unelta. Ja toisaalta se on siellä muistuttamassa minua menemään eteenpäin.

wellbeing

Sitä on todella vaikea selittää – ehkä se täytyy kokea ymmärtääkseen. En tarkoita sitä niin, että olisin ikuisesti masentunut. Tai että kokisin kantavani jotakin raskasta taakkaa mukanani jatkuvasti. Minä todella tunnen itseni onnelliseksi – ja olenkin.

Ymmärrän, että ansaitsen paljon enemmän, kuin mitä ikinä uskalsinkaan toivoa. Tunnistan elämän ja sen kauniit pienet mahdollisuudet. Näen sen värit harmaissa myskypilvissä, juoksen sen mäkiä ylös ja löydän iloa siitä, että voin liikkua sillä tavoin. Ja hassua sinänsä, mutta myönnän, etten vaihtaisi sitä mihinkään muuhun.

Jos jotain, niin tuplaisin korttini sen kanssa, heittäisin ne ilmaan, ja nauraisin sydämeni kyllyydestä.

Elämä – siinä juttu, joka ei käy ikinä vanhaksi. Olen täällä tuijottamassa tähtiä – tai aurinkoa, kahdelta yöllä Lapissa. 

mental health

hiukset & kuvat Susanna Pomèll