Anna mennä, ylitä itsesi

Puhutaanpas jostain epämukavasta ja vähän hävettävän henkilökohtaisesta.

Ja mikä olisikaan epämukavampaa kuin itse epämukavuusalue? (Tulee epämukava olo ihan vaan kuin kirjoittaa sen sanan.) Tiedättehän, se alue, jossa niin sanotusti taika tapahtuu? Se alue, jossa haastat itseäsi, opit uusia asioita, epäonnistut surkeasti, naurat, itket ja – kasvat.

Olen vihdoin valmis astumaan omalta mukavuusalueeltani pois. Se voi kuulostaa ihan pieneltä asialta, mutta on iso juttu. Itselleni ainakin. Ja tässä kohtaa se menee henkilökohtaiseksi.

Kamala, mutta tarpeellinen – omalta mukavuusalueelta poistuminen

Minä nimittäin vihaan epämukavuusaluetta.

En ole viettänyt siellä kovin paljon aikaa – paitsi vuosien masennuksen ja ahdistuksen takia. Se oli epämukavaa kertaa tuhat. Tai miljoona. Ja mahdollisesti yksi syistä siihen, miksi olen vältellyt tiettyjä asioita. En tiedä kuulostaako se järkevältä, mutta kun on niin epämukava, surullinen, kurja, epävarma ja ahdistunut olo – ei vaan enää ikinä halua mennä takaisin. Se tuntuu peruuttamiselta, kun haluan vain ja ainoastaan mennä eteenpäin. Puhumattakaan siitä, että kuitenkin vielä tänä päivänä taistelen ahdistuksen tunteiden kanssa.

Pinjan kissa taltioi hakemani tunteet niin hyvin, että oli pakko ottaa nopea kuva.

Epämukavuusalue tarkoittaa noiden tunteiden omaksumista. Kaikkien tunteiden. Epämukavuusalueella tunnet itsesi varmasti epävarmaksi. Saatat olla surullinen. Mutta saat myös mahdollisuuden tuntea ylpeyttä.

Jostain syystä pelkään yrittää uusia asioita ja oppia uusia taitoja. Tai ei, nyt ei mennyt ihan oikein.
Minulla on pelko epäonnistumisesta ja siitä, etten ole riittävän hyvä.

Mikä kirjoitettuna kuulostaa niin naurettavalta, että tekee mieli suorastaan heti hypätä tuntemattomaan. Ja se on hyvä. Koska viime aikoina olen tehnyt niin. Olen kokeillut uusia asioita. Olen haastanut itseäni.

Ja ehkä pienenä yllätyksenä itselleni: en mennytkään rikki.

lifestyle wellbeing uncomfort zone

Olen astunut epämukavuusalueelle

Tiedättekö sen elokuvan “Yes Man”? Ajattelin aina, että siinä oli takana todella nerokas idea. On kiehtovaa ajatella, mitä voikaan tapahtua, kun hyväksyykin tilanteet niiden tullessa ja sanoo vain kyllä. Se on jännittävämpää kuin kieltäytyminen. Se nostaa esiin uuden mahdollisuuuden ja mahdollisuudet ovat harvoin pahasta (paitsi silloin kun ne tulevat todella epäammattimaisen sähköpostin muodossa).

Viime aikoina olen tehnyt uusia asioita ja laittanut itseäni henkilökohtaiselle epämukavuusalueelleni. Olen nolannut itseni twerkkaustunnilla (en ole se ketterä kissa, joka ajattelin olevani), olen sanonut kyllä uudelle mahdollisuudelle (vaikka ahdistukseni halusikin sanoa ei), kävin ihan yksin joogassa (en kuollut) ja kokeilin jopa nyrkkeilyä.

Käteni melkein vuotivat verta, syke nousi vitosalueelle, hanskat haisivat aivan järkyttävälle, mutta arvatkaa mitä – minulla oli oikeastaan hauskaa. Nauroin ja onnistuin. Ja haluan mennä uudestaan.

 

Huomaan jo jonkin osan aivoissani kannustavan hiljaa: anna mennä vaan, yritä uudelleen.

Twerkkaustunnista sen verran, että se oli erittäin vaikeaa, nöyryyttävää ja hauskaa. Jossain vaiheessa olin niin turhautunut, että teki mieli itkeä. Ja silti huomaan jo jonkin osan aivoissani kannustavan hiljaa: anna mennä vaan, yritä uudelleen. Taidan alkaa ymmärtää epämukavuusalueen taian. Se tunne kun voittaa itsensä on kieltämättä mukava.

uncomfortzone

Kun epämukavasta tulee mukavaa

Vihasin ennen aikaisia aamuja ja heti aamusta tehtäviä treenejä. Minulla on pari inhokkiliikettä, jotka olivat niin vaikeita, että otti oikein kunnolla päähän kun ei osannut tai voinut tehdä niitä kunnolla.

Inhosin ennen ulkona juoksemista, mikäli siellä oli kylmää, sateista tai pimeää.

Ennen.

Nykyisin odotan innolla heti aamusta tehtäviä treenejä. Rakastan (oho!) itseni haastamista ja etenkin niiden liikkeiden hiomista, jotka aikaisemmin tuntuivat mahdottomilta. Rakastan juosta ulkona – ihan sama mikä sää. Pimeässä tai kylmässä juokseminen ei hetkauta niin kuin ennen. Olen tehnyt epämukavista asioista vähän mukavempia.

Tiedän, että puhun nyt suurimmaksi osaksi urheilusta ja treeneistä. Mutta ehkä se on helpoin tapa aloittaa? Se oikeasti on. Itseään on helppo haastaa fyysisesti, koska tulokset näkee omin silmin. Jonkin konkreettisen asian tekeminen on tehokasta. Tulee sellainen fiilis, että jos pystyn tähän, pystyn ihan mihin vaan.

Treenin tuoma hyvä fiilis menee paljon syvemmälle kuin vain ulkonäköön ja terveyteen. Hyvässä kunnossa oleminen saa minut tuntemaan itseni hyväksi. Treeni on mahdollisesti se tärkein juttu, kun mietin omaa mielenterveyttäni.

Anna mennä, ylitä itsesi

On mieletöntä, miten se innokas pieni lapsi, joka innoissaan oppii uusia asioita eikä pelkää yhtään kaatumista, herää sisälläni. Se melkein voittaa sen laskelmoivan ujon aikuisen puoleni.

Taisin aina ajatella, että tässä missä nyt olen mukavasti, on hyvä. Että ei tarvitse tehdä niitä asioita, jotka pelottavat. Että ei tarvitse tuntea itseään epävarmaksi tai tyhmäksi.

Mutta nyt ajattelen, että siellähän se hauska vasta tapahtuu.

Jos ei suoraan minulle, niin ainakin niille kaikille muille tanssitunnilla, kun he miettivät, että mitä ihmettä tuo tyttö, jolla ei ole yhtään rytmitajua, tekee twerkkaustanssitunnilla.

Lyhyesti vastattuna: hän on siellä voittamassa.

 the uncomfort zone my experience

Milloin viimeksi astuit ulos mukavuusalueeltasi?

kiitos valokuvaamisestani Pinja

 

P.S. Tämä ei sinänsä liity aiheeseen, mutta oli pakko lisätä vielä maininta postaukseen, kun sain niin hyvän tarjouksen sähköpostiini. Tänään (ja vain tänään) lempihuulirasvani ovat tarjouksessa vain 3,33€ House of Organicin nettikaupassa*! Olen käyttänyt noita luomu/vegaani/raakahuulirasvoja jo varmaan kolme vuotta. Kaikista kosteuttavin ja paras on moon balm ja toisena suosikkina on vanilja.

*mainoslinkki

Viisi vuotta masennuksesta

mental health and depression

depression

Siihen aikaan kun julkaisen tämän postauksen, olen pohjoisessa Lapissa nauttimassa suomen kesästä parhaimmillaan. Olen hyvin todennäköisesti aika rentoutunut, täynnä itikanpuremia (tai en, jos uusi laite toimii), onnellinen ja ennen kaikkea ällistynyt kaikesta kauneudesta.

En ole ainoastaan ällistynyt siitä, että saan nähdä nuo yöttömät yöt tai kuunnella sateen ropinaa männyn oksilla, mutta ihan vain siitä, että olen siellä ja saan kokea nuo tunteet.

Tarkalleen vuosi sitten julkaisin kaikista henkilökohtaisimman postauksen, jonka olen koskaan kirjoittanut: Vilkutan sulle moikka, en hyvästi. Kerroin, että olin taistellut vakavan masennuksen ja itsetuhoisten ajatusten kanssa. Kerroin teille jopa sen, että olin ollut suljettujen ovien takana. Hah, siinä on yksi asia, joka vähän järkyttää tänä päivänä. Kerroinko todella sen? Entä jos sen perusteella joku pitäisi minua hulluna?

depression wellbeing

Mutta menisithän sinäkin sairaalaan, jos jalkasi murtuisi. Mieleni oli palasina ja se tarvitsi korjaamista. Ja oikeastaan se, että pelkään jonkun leimaavan minut hulluksi sen perusteella – antaa vaan lisää syytä kirjoittaa siitä.

Koska tavalliset ihmiset voivat sairastua. On normaalia sairastua myös psyykkisesti. Vanhat ihmiset voivat sairastua. Niin nuoretkin.

Kukaan ei ole täydellinen. Kukaan ei myöskään selviä tästä elämästä ilman arpia. Me haluaisimme näyttää aina parhaat puolemme ja pitää ehkä tiettyjä asioita tabuina. Ehkä joskus unohdamme, että on ihan okei olla virheellinen? Tai ehkä sanomme niin, mutta emme silti siedä sitä itseltämme?

charlotta eve blog

Haluan ajatella, että olen menestynyt, rehellinen, hauska ja kaiken kaikkiaan aika mieletön ihminen. Olen myös aika ajoin ärsyttävä, itken välillä niin kuin taivas olisi putoamassa päälleni ja sanon asioita, joita en tarkoita. Tuomitsen ja rakastan. Elän joskus tasapainoista elämää, johon kuuluu juuri oikea määrä unta, ruokaa, työtä ja vapaa-aikaa. Urheilen ja näen ystäviäni. Ja sitten taas on viikkoja, kun teen liikaa töitä, syön liikaa enkä näe yhtään ystävääni.

En ole ihan varma minne olen tällä menossa, mutta kai haluan myös ajatella, että meissä on enemmän samaa, kuin mitä ehkä luulisit. Kun julkaisin tuon tekstin, sain paljon viestejä teiltä, mikä vain todisti sen oikeaksi. Tavalliset, mahtavat ihmiset lähettivät minulle viestejä ja kertoivat heidän masennuksestaan. Ja siitä, kuinka he selättivät sen.

depression my story

On okei puhua siitä ääneen.

Mielenterveydestä ja masennuksesta puhuminen on tärkeää. Ehkä jossain vaiheessa voimme puhua niistä, kuin mistä tahansa muista sairauksista. Kaikkihan me täällä vain yritämme selvitä tästä elämästä. Oli sitten kyse likapyykistä, kivasta viikonlopusta Kuubassa, tai hermoromahduksesta. Ihan kuin kukaan meistä ei olisi ikinä kompastellut

No, minä ainakin olen kompastellut. Olen kompastellut ja ryöminyt mudassa. Olen kaatunut ja rikkonut luita. Olen myös noussut pystyyn, pitänyt pään suorassa ja mennyt eteenpäin.

Masennuksesta on mennyt nyt noin viisi vuotta, mutta se tuntuu kymmeneltä. Ihan niin kuin se olisi ollut aikoja sitten.

En ajattele masennusta isona taakkana. En mieti sitä paljoa muutenkaan. Mutta aina välillä, se käy mielessä. Se on kuitenkin osa minua. Se on jotain, mitä kävin läpi, ja joka muokkasi minut sellaiseksi, kuin tänään olen.

depression

Ilmassa leijuu kysymys, jota mietin aina välillä. Se on tämä:

Voiko ihminen parantua masennuksesta täysin? Ihan kokonaan, ilman mitään? Kaikki hyvin?

Kun mietin itseäni ja toivoa, jota kannan mukanani (ja jota toivon levittäväni ympärillenikin), vastaukseni on tämä: kyllä. Kyllä voi.

Mutta niin kuin moni asia elämässä, tuo ‘kyllä’ kantaa mukanaan pettymyksen aiheuttavaa, mutta realistista ‘muttaa’. Näetkö? Nyt jo niin monta muttaa tuossa lauseessa.

Mutta, en usko että arvissani asuvat masennuksen jäljet ikinä jättävät minua kokonaan. Nuo jäljet ovat kuin pieniä kaikuja päässäni ja ne yleensä nostavat äänensä hiljaisissa paikoissa. Se on se pieni murto-osa minusta, joka yhä haluaa maata lattialla, itkeä itsensä uneen ja olla pahoillaan kaikesta.

On asioita, jotka muistuttavat minua siitä. On tunteita, jotka ovat vähän liian tuttuja. On arpia, joita polttaa joka kerta, kun kuulen saman tapahtuvan jollekin toiselle ihmiselle.

On huonoja päiviä muistuttamassa minua siitä, että, no, ne eivät ole niin huonoja sittenkään.

On sairaalakäyntejä, joissa hoitajien on pakko kysyä siitä. On rekistereitä, jotka ovat kuin toisen ihmisen elämästä.

Joten tavallaan, se tuntuu yhä unelta. Ja toisaalta se on siellä muistuttamassa minua menemään eteenpäin.

wellbeing

Sitä on todella vaikea selittää – ehkä se täytyy kokea ymmärtääkseen. En tarkoita sitä niin, että olisin ikuisesti masentunut. Tai että kokisin kantavani jotakin raskasta taakkaa mukanani jatkuvasti. Minä todella tunnen itseni onnelliseksi – ja olenkin.

Ymmärrän, että ansaitsen paljon enemmän, kuin mitä ikinä uskalsinkaan toivoa. Tunnistan elämän ja sen kauniit pienet mahdollisuudet. Näen sen värit harmaissa myskypilvissä, juoksen sen mäkiä ylös ja löydän iloa siitä, että voin liikkua sillä tavoin. Ja hassua sinänsä, mutta myönnän, etten vaihtaisi sitä mihinkään muuhun.

Jos jotain, niin tuplaisin korttini sen kanssa, heittäisin ne ilmaan, ja nauraisin sydämeni kyllyydestä.

Elämä – siinä juttu, joka ei käy ikinä vanhaksi. Olen täällä tuijottamassa tähtiä – tai aurinkoa, kahdelta yöllä Lapissa. 

mental health

hiukset & kuvat Susanna Pomèll