Viisi vuotta masennuksesta

mental health and depression

depression

Siihen aikaan kun julkaisen tämän postauksen, olen pohjoisessa Lapissa nauttimassa suomen kesästä parhaimmillaan. Olen hyvin todennäköisesti aika rentoutunut, täynnä itikanpuremia (tai en, jos uusi laite toimii), onnellinen ja ennen kaikkea ällistynyt kaikesta kauneudesta.

En ole ainoastaan ällistynyt siitä, että saan nähdä nuo yöttömät yöt tai kuunnella sateen ropinaa männyn oksilla, mutta ihan vain siitä, että olen siellä ja saan kokea nuo tunteet.

Tarkalleen vuosi sitten julkaisin kaikista henkilökohtaisimman postauksen, jonka olen koskaan kirjoittanut: Vilkutan sulle moikka, en hyvästi. Kerroin, että olin taistellut vakavan masennuksen ja itsetuhoisten ajatusten kanssa. Kerroin teille jopa sen, että olin ollut suljettujen ovien takana. Hah, siinä on yksi asia, joka vähän järkyttää tänä päivänä. Kerroinko todella sen? Entä jos sen perusteella joku pitäisi minua hulluna?

depression wellbeing

Mutta menisithän sinäkin sairaalaan, jos jalkasi murtuisi. Mieleni oli palasina ja se tarvitsi korjaamista. Ja oikeastaan se, että pelkään jonkun leimaavan minut hulluksi sen perusteella – antaa vaan lisää syytä kirjoittaa siitä.

Koska tavalliset ihmiset voivat sairastua. On normaalia sairastua myös psyykkisesti. Vanhat ihmiset voivat sairastua. Niin nuoretkin.

Kukaan ei ole täydellinen. Kukaan ei myöskään selviä tästä elämästä ilman arpia. Me haluaisimme näyttää aina parhaat puolemme ja pitää ehkä tiettyjä asioita tabuina. Ehkä joskus unohdamme, että on ihan okei olla virheellinen? Tai ehkä sanomme niin, mutta emme silti siedä sitä itseltämme?

charlotta eve blog

Haluan ajatella, että olen menestynyt, rehellinen, hauska ja kaiken kaikkiaan aika mieletön ihminen. Olen myös aika ajoin ärsyttävä, itken välillä niin kuin taivas olisi putoamassa päälleni ja sanon asioita, joita en tarkoita. Tuomitsen ja rakastan. Elän joskus tasapainoista elämää, johon kuuluu juuri oikea määrä unta, ruokaa, työtä ja vapaa-aikaa. Urheilen ja näen ystäviäni. Ja sitten taas on viikkoja, kun teen liikaa töitä, syön liikaa enkä näe yhtään ystävääni.

En ole ihan varma minne olen tällä menossa, mutta kai haluan myös ajatella, että meissä on enemmän samaa, kuin mitä ehkä luulisit. Kun julkaisin tuon tekstin, sain paljon viestejä teiltä, mikä vain todisti sen oikeaksi. Tavalliset, mahtavat ihmiset lähettivät minulle viestejä ja kertoivat heidän masennuksestaan. Ja siitä, kuinka he selättivät sen.

depression my story

On okei puhua siitä ääneen.

Mielenterveydestä ja masennuksesta puhuminen on tärkeää. Ehkä jossain vaiheessa voimme puhua niistä, kuin mistä tahansa muista sairauksista. Kaikkihan me täällä vain yritämme selvitä tästä elämästä. Oli sitten kyse likapyykistä, kivasta viikonlopusta Kuubassa, tai hermoromahduksesta. Ihan kuin kukaan meistä ei olisi ikinä kompastellut

No, minä ainakin olen kompastellut. Olen kompastellut ja ryöminyt mudassa. Olen kaatunut ja rikkonut luita. Olen myös noussut pystyyn, pitänyt pään suorassa ja mennyt eteenpäin.

Masennuksesta on mennyt nyt noin viisi vuotta, mutta se tuntuu kymmeneltä. Ihan niin kuin se olisi ollut aikoja sitten.

En ajattele masennusta isona taakkana. En mieti sitä paljoa muutenkaan. Mutta aina välillä, se käy mielessä. Se on kuitenkin osa minua. Se on jotain, mitä kävin läpi, ja joka muokkasi minut sellaiseksi, kuin tänään olen.

depression

Ilmassa leijuu kysymys, jota mietin aina välillä. Se on tämä:

Voiko ihminen parantua masennuksesta täysin? Ihan kokonaan, ilman mitään? Kaikki hyvin?

Kun mietin itseäni ja toivoa, jota kannan mukanani (ja jota toivon levittäväni ympärillenikin), vastaukseni on tämä: kyllä. Kyllä voi.

Mutta niin kuin moni asia elämässä, tuo ‘kyllä’ kantaa mukanaan pettymyksen aiheuttavaa, mutta realistista ‘muttaa’. Näetkö? Nyt jo niin monta muttaa tuossa lauseessa.

Mutta, en usko että arvissani asuvat masennuksen jäljet ikinä jättävät minua kokonaan. Nuo jäljet ovat kuin pieniä kaikuja päässäni ja ne yleensä nostavat äänensä hiljaisissa paikoissa. Se on se pieni murto-osa minusta, joka yhä haluaa maata lattialla, itkeä itsensä uneen ja olla pahoillaan kaikesta.

On asioita, jotka muistuttavat minua siitä. On tunteita, jotka ovat vähän liian tuttuja. On arpia, joita polttaa joka kerta, kun kuulen saman tapahtuvan jollekin toiselle ihmiselle.

On huonoja päiviä muistuttamassa minua siitä, että, no, ne eivät ole niin huonoja sittenkään.

On sairaalakäyntejä, joissa hoitajien on pakko kysyä siitä. On rekistereitä, jotka ovat kuin toisen ihmisen elämästä.

Joten tavallaan, se tuntuu yhä unelta. Ja toisaalta se on siellä muistuttamassa minua menemään eteenpäin.

wellbeing

Sitä on todella vaikea selittää – ehkä se täytyy kokea ymmärtääkseen. En tarkoita sitä niin, että olisin ikuisesti masentunut. Tai että kokisin kantavani jotakin raskasta taakkaa mukanani jatkuvasti. Minä todella tunnen itseni onnelliseksi – ja olenkin.

Ymmärrän, että ansaitsen paljon enemmän, kuin mitä ikinä uskalsinkaan toivoa. Tunnistan elämän ja sen kauniit pienet mahdollisuudet. Näen sen värit harmaissa myskypilvissä, juoksen sen mäkiä ylös ja löydän iloa siitä, että voin liikkua sillä tavoin. Ja hassua sinänsä, mutta myönnän, etten vaihtaisi sitä mihinkään muuhun.

Jos jotain, niin tuplaisin korttini sen kanssa, heittäisin ne ilmaan, ja nauraisin sydämeni kyllyydestä.

Elämä – siinä juttu, joka ei käy ikinä vanhaksi. Olen täällä tuijottamassa tähtiä – tai aurinkoa, kahdelta yöllä Lapissa. 

mental health

hiukset & kuvat Susanna Pomèll

 

Sinä olet rohkea

brave

“Olet niin rohkea, kun puhut tästä.”
”On rohkeaa jakaa tämä asia, kiitos.”

Tälläisiä kommentteja saan joihinkin postauksiini  – useimmiten niihin henkilökohtaisiin. Kuten esimerkiksi postaukseen, jossa avauduin vaikeasta masennuksesta, tai kun jaoin blogissa muokkaamattomia kuvia aknestani. Tai kun jätin aknen meikkaamatta meikissä. Tai ylipäätään, että jaan elämääni tuhansien lukijoiden kanssa ympäri maailmaa.

Mutta tätä mieltä minä olen:

Rohkea? Minä?

you are brave

Ehkä, mutta maailmassa on tuhansittain ihmisiä, jotka ovat ihan oikeasti todella, todella rohkeita. Ihmisiä, jotka taistelevat syöpää vastaan. Ihmisiä, jotka ovat menettäneet läheisiään. Ihmisiä, joiden elämä on tallottu maahan ja he kävelevät silti pää pystyssä. Ihmisiä, jotka ovat niin masentuneita, ettei päivän ja yön välillä ole eroa, tai sen onko valveilla vai unessa.

Minä jaan vain palasia elämästäni. Elämästä, joka ei loppupeleissä eroa paljon kenenkään muunkaan elämästä. Minä hymyilen, itken, nauran ja joskus kaadun. Ihan niin kuin sinäkin. En ajattele olevani rohkea sillä tavalla, millä ehkä ajattelet. Kyse ei ole siitä, kuka sanoo mitä – kuka uskaltaa kirjoittaa nettiin jotain. On ihan yhtä viisasta olla sanomatta mitään, olla kirjoittamatta mitään ja vaikka olla käyttämättä koko nettiä.

Ehkä yritän vaan sanoa, että on pahempiakin asioita, kuin jostain ikävästä asiasta selviäminen. On pahempiakin juttuja, kuin se, että tuntee vähän kipua. Elämä on täynnä epämukavia asioita. Me kaikki koemme niitä. Ehkä se mitä todella yritän sanoa on se, että sinä et ole lopulta niin erilainen kuin minä ja että tämä on kaikki vain elämää.

Me kaikki tiedämme, ettei täydellistä ole oikeasti olemassa – ehkä on aika lopettaa esittäminen? Ehkä tämä blogi on minun tapani sanoa, että sinä olet kaunis, vaikka polkusi olisikin töyssyinen, eikä lounassalaatti aina naurata.

Elämä on kaunis sotku. Mutta sitten saat mennä kotiin hirveän päivän jälkeen, halata rakkaitasi, syödä suklaata sohvalla ja potkaista sukat lattialle. Hetki, jolloin kenenkään ei tarvitse siivota tai pelastaa maailmaa.

Me ollaan kaikki rohkeita omilla tavoillamme.

blog

photos Inka Lähteenaro