Toipuminen

Tänään itkin. Se oli yllättävää ja yhtäkkistä, mutta onneksi vieressä oli olkapää, johon nojata. Tarvitsin sitä olkapäätä. Tarvitsin jonkun pitämään kiinni minusta, lohduttamaan minua ja kuuntelemaan.

He sanovat, että jaettu huoli on puolitettu huoli. En usko että ihan niin kävi, mutta oli silti tärkeää jakaa ajatukseni ääneen. Koska sen tiedän, että pään sisälle jätettu huoli tuplaantuu, triplaantuu ja nelinkertaistuu. Aina välillä unohdun ajatuksiini ja huoliini ja silloin ihana puolisoni yleensä sanoo: “Mikä on? Kerro, mitä sun pään sisällä liikkuu?”

Minulla on nämä muurit, jotka pitää välillä aina kaataa. Täytyy sanoa ääneen mitä kuuluu – mitä ajatuksia päässä liikkuu. Välillä ajatukset vyöryvät ja sotkeutuvat päässä möykyksi, enkä tiedä pääsenkö ikinä niiden ytimeen, mutta tämän tiedän:

Elämä on mustavalkoista. Elämäni on täynnä mustaa ja valkoista. Tieni on ollut kuoppainen. Olen kokenut äärettömän masentavia mustia hetkiä, jolloin kaikki ilo on imetty pois minusta – hetkeksi. Toisaalta minulla on hurjasti valkoista. Olen niin onnekas ja etuoikeutettu, että saan edes olla tässä missä olen ja tehdä sitä mitä teen. En saisi valittaa. Minulla on asiat hyvin. Elämässäni on niin paljon onnellisia hetkiä, niin monia hyviä päiviä, kun kaikki on mahdollista. Mutta kyse ei ole kummankaan värin valitsemisesta – vaan molemmista.

Ja kyse ei ole järkeilystäkään. Ahdistus tai masennus ei järkeile.

Tasapainoilen jossain, jossa ei voi tasapainoilla. Huomaan negatiiviisuuden ja ahdistuksen hallitsevan minua ja huudan itselleni: lopeta! Olet jo käynyt läpi tämän. Olet jo selvinnyt sen. Olet jo selvinnyt.

Ja tässä kohtaa kompastelen. Koska eihän se tietenkään ole niin yksinkertaista.

Elämä pitää ottaa niin kuin se tulee.
Myös ne huonot hetket.

Tarkoitan silti sitä, kun sanon, että täysi parantuminen on mahdollista (masennuksesta). Mutta se ei tarkoita, etteikö niitä kipeitä tunteita tulisi enää ikinä.

Inspiroiduin katsottuani Yoga Marisin Netflix dokumentin. Dokumentissa Maris, entinen anorektikko, puhuu toipumisesta. Hän sanoo, että elämä mielenterveysongelmien kanssa ei tule ikinä olemaan täydellistä, mutta se voi olla hyvää.

Ja vaikka tavallaan olen samaa mieltä, väitän elämäni silti olevan parempaa nyt kuin aiemmin. En tiedä mitä täydellinen on, joten en varmaan edes yritä päästä sinne. Hyvä elämä. Se oikeastaan kuulostaa täydelliseltä. Ja ehkä se onkin. Myös niiden mustien hetkien kanssa. Vaikka se tuntuukin välillä vaikealta. On vaikeaa antaa vain sen mustan olla.

Ne ovat vain hetkiä ja tunteita ja ne menevät ohi, mutta ne tietävät miten ottaa otteen minusta. Ja hetken olen hukassa.

Mietin aina – mistä se tulee? Olenko masentunut sielu, joka vain saa näitä hetkiä? Olenko melankolinen? Onko jonkinlainen masennus, ahdistus ja suru ohjelmoitu ytimeeni? Tuntevatko muut ihmiset näin?

Ahdistus – siinä ei ole mitään järkeä. Ja ehkä se on sitä toipumista. Että oppii, miten käsitellä nuo pimeät viivyttelevät hetket. Tai kuinka vain kärsiä niiden läpi.

Kai yritän vain sanoa, etten aina itsekään tiedä. Tiedän tarpeeksi, että puhun ääneen näistä asioista ja ymmärrän mitä tapahtuu, mutta en aina tiedä mitä tehdä. Itken rumaa itkua ja toivon ettei se kestä koko päivää, tai viikkoa.

Kaiken tämän ääneen sanominen on pelottavampaa kuin ajattelin. Kurkussa tuntuu möykky, vaikka tänään heräsinkin valkoiseen päivään. Ahdistusta on vaikea selittää. Tekisi mieli lopettaa teksti kaiken voittamisella ja jollain onnen räjähdyksellä, mutta nyt kyse ei ole siitä. Sillä olen vielä vaiheessa oleva työ. Ehkä lopun elämääni?

Ja se on ihan okei.

Photos – Mia / Beauty Highlights

Share: