Minä olin ennen sellainen ihminen, joka kauniin kolmikerroksisen omakotitalon ja onnellisen perheen nähdessään ajatteli, etten ikinä voisi olla siellä, naureskelemassa ja juoksentelemassa pihalla.

Olin siinä mielessä negatiivinen, että kun näin neljäntuhannen euron laukun näyteikkunassa, en edes uskaltanut unelmoida siitä, koska en voisi ikinä omistaa moista.

Jostain syystä huomasin ajattelevani, että siinä missä minä nyt olen, tulen aina olemaan. Että  se tilanne missä minä olen, pysyy aina samana.

Se on vääränlainen ajatus. Koska silloinhan en ikinä pääse eteenpäin.

Mutta on ihan inhimillistä ajatella ja tuntea niin. Sellaista se on. Pää on täynnä epäilyksiä ja sitä huomaa pelkäävänsä omia epävarmuuksiaan, päivästä toiseen. Joinain päivinä noiden ajatusten sammuttaminen onnistuu – ja näkee ehkä välähdyksen siitä, mitä voisi olla. Mutta toisina päivinä tarvitsee pienen kolauksen ulkopuolelta, herättämään itsensä. Ja sitten on hassu olo, kun on vain tuijottanut seinää.

On vaikeaa nähdä tulevaisuuteen, kun jalat ovat niin visusti maassa, melkein liimattuan nykyhetkeen.
Heräät väsyneenä, vaikka haluaisit olla yksi niistä ihmisistä, jotka heräävät aamukuudelta ihan virkeänä, valmiina valloittamaan maailma.

Ja mikä siinä muuten on, maailman valloittamisessa? Miksi meidän täytyy valloittaa se? Eikö se ole jo valloitettu?

Enkö voisi vain nauttia maailmasta? Haluaisin kävellä sen nurmikolla, tuntea sen lämmön iholla ja tavata sen ihmisiä. Niin, ajattelin ennen, etten oikeastaan pidä ihmisistä, mutta tiedän olevani väärässä. Rakastan ihmisiä. Rakastan sitä, että jokainen näyttää erilaiselta, kuinka jokainen nauraa eri tavalla ja miten jokaisella on joku oma juttunsa. Ja kun olen yksin, minua lohduttaa ajatus siitä, että läheiset ystävät ovat Whatsappin päässä.

Ja nyt, kun todella mietin sitä, ja kaikkia niitä ihmisiä, joita minulla on ympärilläni, olen juuri siellä, missä haluankin olla.

Mutta mennäkseni takaisin saavutuksiin ja asioihin, jotka välillä tuntuvat todella kaukaisilta ja lähes mahdottomilta saavuttaa –  sanon tämän.

Se on hassua.

Se on hassua, koska juuri nyt istun tietokoneella, kirjoittamassa, kodissa, jonka jaan elämäni rakkauden kanssa. Saan juoda kahvin pavuista jauhettuna, juuri niin kuin sen haluan, ja se on yksi niistä asioista, joihin en ikinä kyllästy. Ja oudoin juttu ikinä – olen yrittäjä. Tiedän, että jos nuori Charlotta voisi nähdä minut nyt, istumassa parvekkeella kahvi kädessä hymyilemässä auringolle, olisi hän aika ihmeissään. Päädyin tänne, vaikka eihän sen pitänyt olla mahdollista. Edessäni on uusin askateluprojektini, vaikka eihän minun pitänyt tietää mitään askartelusta..

Tiedän, että nämä ovat vain esineitä ja asioita. Mutta me unelmoimme esineistä ja asioistakin. Ainakin minä teen niin. En ole niin täydellinen, että osaisin arvottaa pelkästään tunteita ja todellisuutta. Joskus on helpompaa osoittaa jotain, osoittamalla jotakin fyysistä, kuten vaikkapa meikkipistettäni, joka myöskin, on yksi toteutunut unelma.

Mutta etten nyt kuulosta ihan täysin pinnalliselta, sanotaan se nyt vielä toisellakin tavalla.

Jos tuo on hassua, tämä on hullua.

Koska viisitoista vuotta sitten, mietin, millaista elämä minulle tulisi olemaan. Olisiko se aina niin harmaata, surullista ja kurjaa, kuin miltä sisällä tuntui? Pakosti se olisi niin, sillä se oli sen hetkinen tilanne. Yksitoista vuotta sitten, istuin keskellä luokkakavereitani, ja pohdin – voisinko ikinä rakentaa oikeita suhteita, vai oliko ulosantini niin vierasta, ettei kukaan voisi sitä ymmärtää?

Se on hullua, koska vielä tänään täytyy nipistää itseään, että ihan oikeasti ymmärtää kaiken menneen sitten kuitenkin ihan hyvin. Kukaan ei kertonut, miten siistiä olisi olla aikuinen, rakastua hiljalleen itseensä vuosien kuluessa ja ymmärtää, että kaikki meni, niin kuin piti. Kuka olisi arvannut, että joisin nyt viiniä päiväkodista tutun ystäväni kanssa, sytyttäisimme kynttilöitä ja leikkisimme yhdessä syksyä keskellä kesää. Kuka tiesi, että voisit rakastaa niin montaa ihmistä, ja että väistämättä, he rakastaisivat sinua takaisin. Sinua.

Tämä on juuri sitä, mitä olen aina odottanut, ja tässä minä nyt olen. Vähän aikaa sitten kävin vaatekaappiani läpi, ostin uusia vaatteita ja laitoin vanhoja myyntiin. Tänään laitoin tiskejä ja putsasin meikkisiveltimiä – ja aika pian lähden lenkille pilviseen, mutta lämpimään säähän.

Vanha teksti muistutti minua jostakin tänään tällä lauseella: Muista hymyillä ja rakastaa.

Minä olen sellanen ihminen, joka aina välillä pysähtyy kirjoittamaan ja muistaa taas, miksi on niin ihanaa huudattaa youtubesta lempibiisejä niin, ettei kukaan kuule, kun laulan niiden mukana.

Parvekkeellamme on kynttilä, jonka lasissa lukee aika osuvasti.

“Happiness is not a destination
It is a way of life”

Hair & photos of me by Susanna Pomèll
Coffee photos by me