Hän.
Haluan kertoa teille parhaasta asiasta, mitä on ikinä tapahtunut minulle, mutta samaan aikaan haluan olla kertomatta mitään. Ja vaikka yrittäisin pitää suhteemme itselläni, huomaan kirjoittavani hänestä kuitenkin, noiden lauseiden vain hiipivän teksteihin ja hukkuvan sinne, oli aihe mikä tahansa. Olette varmaan huomanneet.
Hän on niin iso osa elämääni, että ei ole ihme, että tunnette hänet jo nimeltä.
Mutta mistä edes aloittaisin? Minulla ei ole sanoja sille oudolle tapahtumalle, että satuin tapaamaan hänet. Minulla ei ole selitystä sille, miksi tulimme niin hyvin toimeen – välittömästi. En ymmärrä, kuinka hän onnistuu herättämään minut joka aamu hymyllä, ja miksi odotan tuota hetkeä niin paljon.
Tai ehkä tiedän.
Mutta ihmettelen silti, miten paljon voi rakastaa toista. Vielä kaikkien näiden vuosien jälkeenkin, saan vatsaan perhosia hänen seurassaan ja alan punastua ja hikoilla. Asia, josta hän myös tykkää huomauttaa – etenkin julkisilla paikoilla – joten punastun ja olen vielä kiusaantuneempi kuin mitä olin.
Onneksi näissä kuvauksissa olimme molemmat yhtä kiusaantuneita – mutta vain hetken. Valokuvaajamme oli niin ammattitaitoinen ja loistava, että hän sai meidät rentoutumaan nopeasti ja kuvista tuli ihania.
En tiennyt, että vaihtaisimme lahjoja vuosipäivän kunniaksi – paitsi että juhlimme hienolla ravintolaillallisella – mutta Risto yllätti täysin ja osti liput Pariisiin syksyllä. Vau. Ja jos se ei vielä riittänyt, niin sain samaan syssyyn vielä syntymäpäivälahjana liput Fort-De-Franceen. Mietin, että jos vien hänelle kahvikupin aamulla sänkyyn, niin se on varmaan aika lailla tasavertainen lahja?
Kuvat Viivi N. Media
