Muistan viimeisen kerran, kun olin psykoterapiassa. Muistan sen paremmin, kuin mitään niistä muista sadoista kerroista, kun istuin penkkiin ja puhuin. Ja itkin. Itkin paljon.
En muista kaikkea, mutta muistan nuo tietyt minuutit. Muutamat yksityiskohdat, jotka painuivat mieleeni ja säilyvät siellä luultavasti ikuisesti tärkeinä hetkinä.
Viimeinen terapiakerta. Se oli se kerta – kun ensimmäistä kertaa oikeastaan ikinä – aidosti ja puhtaasti itkin ilosta. Terapeuttini oli aina todella ammattimainen, paras terapeutti, jota olisin voinut toivoa. Hän ei ikinä näyttänyt tunteitaan, itkenyt mukana tai tehnyt muuta sellaista, mikä olisi ollut outoa. Mutta sekunnin ajaksi tuona yhtenä kertana, voin vannoa nähneeni hänen silmiensä kostuvan hetkeksi.
Onni ja suru – ne eivät ole vastakohtia. Kipu ja ilo kulkevat käsi kädessä mutkikkaita teitä pitkin, läpi sumuisten metsien ja turkoosien vesien. Ei voi olla yhtä, ilman toista. Minulla oli kipua, mutta jotenkin se kipu muuttui raa’aksi, välittömäksi ja epätäydelliseksi iloksi.
Sain erilaisia tehtäviä terapian aikana. Mutta viimeinen tehtävä on se, joka jäi mieleen. Tehtävänanto oli tälläinen: Kuvittele itsesi nuorena tyttönä, istumassa puun alla. Jos sinulla olisi mahdollisuus mennä sen pienen tytön luoksi nyt – mitä sanoisit hänelle, itsellesi?
Ja mä halusin sanoa sille pienelle tytölle kaiken. Mä halusin ottaa sen tytön syliin ja harjata sen takkuista tukkaa. Mä halusin silittää sen uneen ja kertoa sille, ettei maailmassa ollut olemassa mörköjä.
Mä halusin kertoa sille, että siitä tuli mestariteos. Että säröt ja murtumat sopi sille täydellisesti, eikä kukaan edes huomannut niitä. Ja että sen maailmasta tuli kaunis ja hyvä. Ja että se tulis saamaan vielä niin paljon, ettei sitä kaikkea voinut edes listata.
Ja mä halusin vakuuttaa sille, että se oli täydellinen. Että se riittää kyllä ja on enemmän kuin tarpeeks. Ja en tiedä olisko se säikähtänyt, jos olisin sanonut sille, että mä olen se. Että katso mua – miten mä selvisin ja seison nyt tässä.
Kun lopulta avasin mun suun sanoakseni jotain, se tyttö kääntyikin muhun päin ja katsoi suoraan tuttuihin silmiin. Eikä mun tarttenut sanoa sanaakaan, kun me vaan oltiin siinä hiljaa, turvassa.
Ja silloin mä hymyilin, itkin ja tiesin tasan tarkkaan, että mä selviän ihan mistä vaan, mitä elämä mun eteen tuokaan.
Psykoterapia oli kaiken muun ohella yksi tärkeimmistä jutuista, jotka auttoi pääsemään läpi masennuksesta. Kukaan muu ei voi samalla tavalla antaa eväitä ja apua masennukseen, kuin ammattilaiset eli psykoterapeutit, psykologit tai psykiatrit. Ette tule ikinä lukemaan tästä blogista tai mun masennuksesta tekstiä, jossa neuvon teitä pääsemään yli siitä – mä en ole teidän guru, enkä tule koskaan olemaankaan. Mä voin vaan kertoa omasta kokemuksestani, jakaa mun ajatuksia ja kertoa teille, että mä uskon parantumiseen. Luin vähän aikaa sitten ihan loistavan kolumnin Maaret Kalliolta, jonka otsikon ja tekstin allekirjoitan ihan täysin: “Kun mieli on rikki, ei kannata hakea apua universumin voimasta tai parantavista käsistä – Fiksukin ihminen voi haksahtaa helppoihin lupauksiin.”
Seuraava kysymys voi olla liian henkilökohtainen, mutta saa jakaa jos haluaa; Oletko itse käynyt terapiassa?
Lue myös