Viimeinen kerta psykoterapiassa

Muistan viimeisen kerran, kun olin psykoterapiassa. Muistan sen paremmin, kuin mitään niistä muista sadoista kerroista, kun istuin penkkiin ja puhuin. Ja itkin. Itkin paljon.

En muista kaikkea, mutta muistan nuo tietyt minuutit. Muutamat yksityiskohdat, jotka painuivat mieleeni ja säilyvät siellä luultavasti ikuisesti tärkeinä hetkinä.

Viimeinen terapiakerta. Se oli se kerta – kun ensimmäistä kertaa oikeastaan ikinä – aidosti ja puhtaasti itkin ilosta. Terapeuttini oli aina todella ammattimainen, paras terapeutti, jota olisin voinut toivoa. Hän ei ikinä näyttänyt tunteitaan, itkenyt mukana tai tehnyt muuta sellaista, mikä olisi ollut outoa. Mutta sekunnin ajaksi tuona yhtenä kertana, voin vannoa nähneeni hänen silmiensä kostuvan hetkeksi.

Onni ja suru – ne eivät ole vastakohtia. Kipu ja ilo kulkevat käsi kädessä mutkikkaita teitä pitkin, läpi sumuisten metsien ja turkoosien vesien. Ei voi olla yhtä, ilman toista. Minulla oli kipua, mutta jotenkin se kipu muuttui raa’aksi, välittömäksi ja epätäydelliseksi iloksi.

 

Sain erilaisia tehtäviä terapian aikana. Mutta viimeinen tehtävä on se, joka jäi mieleen. Tehtävänanto oli tälläinen: Kuvittele itsesi nuorena tyttönä, istumassa puun alla. Jos sinulla olisi mahdollisuus mennä sen pienen tytön luoksi nyt – mitä sanoisit hänelle, itsellesi?

Ja mä halusin sanoa sille pienelle tytölle kaiken. Mä halusin ottaa sen tytön syliin ja harjata sen takkuista tukkaa. Mä halusin silittää sen uneen ja kertoa sille, ettei maailmassa ollut olemassa mörköjä. 

Mä halusin kertoa sille, että siitä tuli mestariteos. Että säröt ja murtumat sopi sille täydellisesti, eikä kukaan edes huomannut niitä. Ja että sen maailmasta tuli kaunis ja hyvä. Ja että se tulis saamaan vielä niin paljon, ettei sitä kaikkea voinut edes listata.

Ja mä halusin vakuuttaa sille, että se oli täydellinen. Että se riittää kyllä ja on enemmän kuin tarpeeks. Ja en tiedä olisko se säikähtänyt, jos olisin sanonut sille, että mä olen se. Että katso mua – miten mä selvisin ja seison nyt tässä.

Kun lopulta avasin mun suun sanoakseni jotain, se tyttö kääntyikin muhun päin ja katsoi suoraan tuttuihin silmiin. Eikä mun tarttenut sanoa sanaakaan, kun me vaan oltiin siinä hiljaa, turvassa.

Ja silloin mä hymyilin, itkin ja tiesin tasan tarkkaan, että mä selviän ihan mistä vaan, mitä elämä mun eteen tuokaan.

Psykoterapia oli kaiken muun ohella yksi tärkeimmistä jutuista, jotka auttoi pääsemään läpi masennuksesta. Kukaan muu ei voi samalla tavalla antaa eväitä ja apua masennukseen, kuin ammattilaiset eli psykoterapeutit, psykologit tai psykiatrit. Ette tule ikinä lukemaan tästä blogista tai mun masennuksesta tekstiä, jossa neuvon teitä pääsemään yli siitä – mä en ole teidän guru, enkä tule koskaan olemaankaan. Mä voin vaan kertoa omasta kokemuksestani, jakaa mun ajatuksia ja kertoa teille, että mä uskon parantumiseen. Luin vähän aikaa sitten ihan loistavan kolumnin Maaret Kalliolta, jonka otsikon ja tekstin allekirjoitan ihan täysin: “Kun mieli on rikki, ei kannata hakea apua universumin voimasta tai parantavista käsistä – Fiksukin ihminen voi haksahtaa helppoihin lupauksiin.”

 

Seuraava kysymys voi olla liian henkilökohtainen, mutta saa jakaa jos haluaa; Oletko itse käynyt terapiassa?

 

 

Syksyn trendit: Nahkaa & turkista

fall style leather

fall style leather fur

beauty style lifestyle blogfall style inspiration leather pants

Syyskauneustrendien lisäksi olen todella inspiroitunut syksyn pukeutumistrendeistä. Tai ainakin niistä luottovaatekappaleista, jotka ovat odotelleet vaatekaapissa lehtien putoamista ja kahvin vaihtumista chailatteen. Tässä asussa onkin kaikki omat syksytyylin suosikit – nahkahousut, turkista ja mukava neule.  Niin, ja väripilkku tietysti meikissä.

Tekonahkahousut – VILA
Neule – Second hand
Tekoturkis – VERO MODA (irrotettu nahkatakista)
Kengät – Vagabond
Takki – Soaked in Luxury

Tässä hauska fakta minuun ja vaatteisiin liittyen: Ensimmäinen julkinen blogini oli tyyliblogi. Uskokaa tai älkää, pukeuduin ennen todella värikkäästi ja vaatteet oli se ykkösjuttu. Käytin yläasteella 8 cm korkuisia keltaisia korkokenkiä farkkuhaalarien kanssa ja kävelin pää pystyssä välittämättä muiden tuijotuksista! Tai ainakin sen kuvan halusin muille antaa.

Vuosien varrella intohimo muotiin kuitenkin vaihtui kosmetiikkaan ja kauneuteen. Osittain varmasti siksi, että oma tyyli on ollut hukassa. Kun on tottunut olemaan se outo tyyppi koko lapsuutensa ja pukeutunut gootiksi, rokkariksi tai värikkääksi kawaii tytöksi – vie aikansa oikeasti löytää itselle sopiva tyyli, jossa on hyvä olla. Muutaman vuoden ajan oli ihan kivaksin vaihteeksi “sulautua joukkoon”.

Vasta nyt parikymppisenä tuntuu, että olen löytänyt sen oman tyylin. Tai ainakin menossa oikeaan suuntaan. Tykkään yksinkertaisesta ja klassisesta tyylistä. Pidän vaatteista, jotka saavat minut tuntemaan itseni hyväksi. Vaatteista, jotka ovat mukavia päällä.

Tässä asussa onkin kaikki kohdallaan ja voisin pukeutua siihen vaikka joka päivä. Voisi luulla, että nahkahousut ovat epämukavat, mutta nuo housut ovat oikeastaan todella mukavat päällä. Omistankin kahdet lähes identtiset, koska kun kerran löytää jotain todella 100 % itselle sopivaa, kannattaa heittää rahat sitä kohti.

Jos törmäät minuun Helsingin kaduilla, viiletän luultavasti nämä pökät päällä.

 

Mitä tykkäätte asusta? Inspiroiko syksy pukeutumisessa?

fall style fur

fall style fur

fall style blog

P.S. Jos et vielä seuraa minua Instagramissa – niin kannattaa (@charlottaeve)! Jaan kuvia elämästäni ja mukana on niin päivän asuja, meikkejä, kahvikuppeja, suosikkituotteita ja kaikkea muutakin, mikä vaan inspiroi nappaamaan kuvan. Ollaan instakavereita!

Scroll to top