Tuntuu, että olen kirjoittanut nämä sanat ennenkin. Ihan kuin olisin jo ollut täällä, tuijottanut ulos ikkunasta ja miettinyt, miten parhaiten voisin selittää itseni.
En usko että tämä menee ihan oikein, mutta jos saisin edes pienen osan tästä tunteesta pois rinnastani, tiedän olevani helpottunut. Ehkä siksi kirjoitan – tunteiden pyörremyrsky muuttuu sanoiksi. Ja sanat muuttuvat lohdutukseksi.
Perfektionismi & minä
Perfektionismi tarkoittaa sitä, että yrittää aina parhaansa ja yrittää aina työntää rajojansa, saadakseen parhaan mahdollisen tuloksen. Samalla se myös tarkoittaa jatkuvaa itsensä epäilyä ja päämääriä, joita ei ole aina edes mahdollista saavuttaa (koska panokset kovenevat eteenpäin mennessä).
Se tarkoittaa sitä, että teen aina parhaani, mutta silti mietin lopuksi: Olisinko voinut tehdä tämän paremmin? Se tarkoittaa virheisiin ja erehdyksiin takertumista. Jostain syystä ne ovat ainut asia, minkä näen. Okei, ei aina, mutta joskus. Tai usein? Ehkä parempi ilmaus olisi sanoa, että on mahdotonta olla näkemättä virheitä.
Vuodenloppu on itselle kuin ultimaattinen koe, jonka suoritan. Tuijotan paperia ja muistan kaikki vastaukset, jotka menivät väärin. Vaikka olisinkin saanut yhdeksän kymmenestä oikein. Ja vaikka onnistuisin iloitsemaan onnistumisistani, olen silti hieman ahdistunut siitä, että kello tikittää ja aika loppuu pian. Voisiko vielä tehdä enemmän? En tiedä.
Miksi se edes tuntuu niin kokeelta? Eivätkö nämäkin ole vain päiviä ja viikkoja, kuukausia ja tunteja? Eikö tämäkin ole vain elämää? Eikö vuosi ole vain vuosi ja yksittäinen hetki paljon, paljon tärkeämpi? Haluaisin ajatella niin.
Se on tunteiden vuoristorataa – järki sanoo kaiken olevan hyvin ja mieli sanoo, että eipä olekaan. Ja tuntuu niin oudolta kirjoittaa tästä ja sanoa se ääneen. Mutta se on siellä, perfektionismi ja ainut vihollinen, joka minulla on – itseni.
Ja tiedän. Ei se kaikki ole niin kamalaa. Itse asiassa, ehkä se on samalla supervoimani. Keskityn siksi vielä enemmän positiivisuuteen ja yleensä se onkin se korkeampi voima. On enemmän päiviä, jolloin juhlin epätäydellisyyttäni, kuin niitä päiviä, kun epäilen itseäni. Paljon enemmän. Olen käsittämättömän iloinen siitä, että olen edes jo tässä. Voin rehellisesti sanoa tehneeni työn (en kaikkea siitä) ja tunnen itseni. Olen keskeneräinen – mutta ehkä elämän kauneus piileekin siinä.
Opettelen jatkuvasti päästämään irti asioista. Päästämään irti epäilyksistä. Päästämään irti ylisuorittamisesta. Päästämään irti asioista, jotka eivät tee minulle hyvää. Se on työtä, joka on vielä kesken.
On aina helpompaa kirjoittaa asioista sen jälkeen, kun ne ovat tapahtuneet. On helpompaa olla voittoisa ja huutaa rakennusten katoilta: Minä tein sen! Minä voitin!
Mutta ehkä on rehellisempää sanoa, että vielä on matkaa jäljellä. Etten ehkä ole edes puolivälissä. Ja vaikka välillä tuntuu pahalta ja on painajaisia, joissa valo ei sytykään tai jalat eivät kanna, niin se on silti sen arvoista.
Se on. Elämä, nimittäin.
Vaikka pitäisikin tehdä vähän enemmän töitä kuin muut – en tiedä – nostaakseen maljan ja nauttiakseen siitä? – se maistuu vielä paremmalta, oli se sitten halpaa tai kallista.
Olen aika ylpeä itsestäni ja vuodesta 2018. Sen myöntäminen ja kirjoittaminen on vaikeaa, mutta se on ihan okei.
Vielä on matkaa paljon jäljellä, mutta odotan jokaista kilometriä innolla.
Entä sinä?
P.S. Näissä kuvisa on muuten luomilla vihreitä sävyjä siitä ihanasta paletista, josta kirjoitin viime postauksessa.