Terveisiä vauvakuplasta & baby bluesista

Tuijotan ulos ikkunasta ja ulkona sataa lunta. Jättimäisiä lumihiutaleita leijailee suoraan ikkunaamme kohti. Näyttää vähän siltä, kuin sataisi lunta sisällä. Näky on lumoava.

Tajuan nauttivani hetkestä ja näkeväni sen kauneuden. Tälläiset hetket kun ovat saattaneet jäädä viime aikoina huomaamatta. Viimeiset kaksi viikkoa ovat olleet aika rankkoja ja väsyttäviä – ja samalla tietysti uskomattoman ihania. Olen tuntenut varmaan kaikki tunteet, mitä voi tuntea. Baby blues kuulostaa joltain, jonka voi vain sivuuttaa olankohautuksella, mutta todellisuudessa se täytyy itkeä itkeä itkeä pois. Ja puhua siitä.

Yksi ystävistäni sanoi, ettei sitä oikein voi edes kuvailla sanoin. Taidan olla samaa mieltä. Se on sekä fyysinen että henkinen tornado, joka helpottaa vain ajan kanssa.

Olen aivan alussa ja yritän lempeästi muistuttaa itseäni siitä. Ihan kaikkea ei tarvitse heti osata. Olen juuri kantanut lastamme yhdeksän kuukautta sisälläni, synnyttänyt hänet ja minua on leikattu auki. Ihan vain kehoni on käynyt läpi ihan mielettömän paljon. Ensimmäisinä päivinä en pystynyt nousemaan sängystä ilman apua, tai oikein edes kävelemään. (Ei ihme, ettei aina ollut energiaa vastata viesteihin, joissa kyseltiin vointiani. Olin niin onnellinen vauvasta, mutta samalla fyysisesti ihan rikki ja uupunut.) Viikon lopussa pystyin jo itse nousemaan sängystä, mutta en ilman kipua. Nyt 2,5 viikon jälkeen voin liikkua normaalisti, mutta en vieläkään kestä tuolilla istumista tai pitkiä aikoja seisoen. Voi miten ihanaa olisi tehdä pitkiä kävelylenkkejä tai puuhailla kotona päivät pitkät kotitöitä. Mutta vieläkin särkee ja tarvitsen lepoa.

Palautuminen vie aikaa ja vaatii kärsivällisyyttä. Enemmän, kuin mihin olin varautunut.

Jokainen päivä vauvan kanssa on erilainen. On hyviä öitä ja huonoja öitä. On turhauttavia hetkiä ja helppoja päiviä.

Tämä päivä tuntuu toistaiseksi hyvältä päivältä. On perjantai, olen nukkunut ainakin kahdeksan tuntia ja vauva syö tyytyväisenä maitobaarin antimia. Juuri nyt vastasyntyneen vauvan hoidon intensiivisyys ei tunnu niin pelottavalta. Voi mitä ihania seikkailuja meillä on vielä edessä! Emme ole vielä edes nähneet Evan ensimmäistä oikeaa hymyä – tai kuulleet hänen ääntään. On niin paljon odotettavaa.

Tämä uusi tilanne, vauvamme, hän, ei ole mitään, mitä odotin. Paitsi erittäin söpö – sitä osasin odottaa. Hän tuli nopeasti maailmaan ja hitaasti hän on alkanut puristaa pieniä sormiaan tiukemmin ja tiukemmin minun sydämeni ympärille. Hän saa minut tuntemaan lämpimiä tunteita, joille en ole löytänyt vielä sanoja. Monimutkaisia, mutta maailman luonnollisimpia tunteita. Ne tulevat paikasta, jota minulla ei aina ollut.

Hänen ihonsa minun ihoa vasten – ja hänen tuoksunsa – on parasta maailmassa. Tekisin mitä vaan hänen vuokseen.

Hän näyttää enkeliltä nukkuessaan. Hän rauhoittuu isän sylissä. Hän pitää lämpimästä vedestä, mutta ei nuku mielellään päiväunia kehdossa (onneksi yöt sujuvat). Hän on taideteos, täydellinen. En vieläkään ymmärrä, että sain kantaa häntä vatsassani ja sain puskea juuri hänet tähän maailmaan.

Tätä minä kaipasin niin kauan, surren lapsettomuutta.
Onneksi en tiennyt miten paljosta olin jäädä paitsi.

Päivä päivältä asiat lutviutuvat kohdilleen. Viikko viikolta kasvan rooliini sisään hieman enemmän. Pieniä rutiineja syntyy. Minä saan lisää rohkeutta.

Joten kaiken kaikkiaan tämä vauvakupla on melko erityistä. On vaikeita hetkiä ja tunteita (ja ne ovat täysin normaaleja!), mutta en haluaisi olla missään muualla. Aika on pysähtynyt. Vai onkohan se vasta alkanut?

 

Scroll to top