Toipuminen

Tänään itkin. Se oli yllättävää ja yhtäkkistä, mutta onneksi vieressä oli olkapää, johon nojata. Tarvitsin sitä olkapäätä. Tarvitsin jonkun pitämään kiinni minusta, lohduttamaan minua ja kuuntelemaan.

He sanovat, että jaettu huoli on puolitettu huoli. En usko että ihan niin kävi, mutta oli silti tärkeää jakaa ajatukseni ääneen. Koska sen tiedän, että pään sisälle jätettu huoli tuplaantuu, triplaantuu ja nelinkertaistuu. Aina välillä unohdun ajatuksiini ja huoliini ja silloin ihana puolisoni yleensä sanoo: “Mikä on? Kerro, mitä sun pään sisällä liikkuu?”

Minulla on nämä muurit, jotka pitää välillä aina kaataa. Täytyy sanoa ääneen mitä kuuluu – mitä ajatuksia päässä liikkuu. Välillä ajatukset vyöryvät ja sotkeutuvat päässä möykyksi, enkä tiedä pääsenkö ikinä niiden ytimeen, mutta tämän tiedän:

Elämä on mustavalkoista. Elämäni on täynnä mustaa ja valkoista. Tieni on ollut kuoppainen. Olen kokenut äärettömän masentavia mustia hetkiä, jolloin kaikki ilo on imetty pois minusta – hetkeksi. Toisaalta minulla on hurjasti valkoista. Olen niin onnekas ja etuoikeutettu, että saan edes olla tässä missä olen ja tehdä sitä mitä teen. En saisi valittaa. Minulla on asiat hyvin. Elämässäni on niin paljon onnellisia hetkiä, niin monia hyviä päiviä, kun kaikki on mahdollista. Mutta kyse ei ole kummankaan värin valitsemisesta – vaan molemmista.

Ja kyse ei ole järkeilystäkään. Ahdistus tai masennus ei järkeile.

Tasapainoilen jossain, jossa ei voi tasapainoilla. Huomaan negatiiviisuuden ja ahdistuksen hallitsevan minua ja huudan itselleni: lopeta! Olet jo käynyt läpi tämän. Olet jo selvinnyt sen. Olet jo selvinnyt.

Ja tässä kohtaa kompastelen. Koska eihän se tietenkään ole niin yksinkertaista.

Elämä pitää ottaa niin kuin se tulee.
Myös ne huonot hetket.

Tarkoitan silti sitä, kun sanon, että täysi parantuminen on mahdollista (masennuksesta). Mutta se ei tarkoita, etteikö niitä kipeitä tunteita tulisi enää ikinä.

Inspiroiduin katsottuani Yoga Marisin Netflix dokumentin. Dokumentissa Maris, entinen anorektikko, puhuu toipumisesta. Hän sanoo, että elämä mielenterveysongelmien kanssa ei tule ikinä olemaan täydellistä, mutta se voi olla hyvää.

Ja vaikka tavallaan olen samaa mieltä, väitän elämäni silti olevan parempaa nyt kuin aiemmin. En tiedä mitä täydellinen on, joten en varmaan edes yritä päästä sinne. Hyvä elämä. Se oikeastaan kuulostaa täydelliseltä. Ja ehkä se onkin. Myös niiden mustien hetkien kanssa. Vaikka se tuntuukin välillä vaikealta. On vaikeaa antaa vain sen mustan olla.

Ne ovat vain hetkiä ja tunteita ja ne menevät ohi, mutta ne tietävät miten ottaa otteen minusta. Ja hetken olen hukassa.

Mietin aina – mistä se tulee? Olenko masentunut sielu, joka vain saa näitä hetkiä? Olenko melankolinen? Onko jonkinlainen masennus, ahdistus ja suru ohjelmoitu ytimeeni? Tuntevatko muut ihmiset näin?

Ahdistus – siinä ei ole mitään järkeä. Ja ehkä se on sitä toipumista. Että oppii, miten käsitellä nuo pimeät viivyttelevät hetket. Tai kuinka vain kärsiä niiden läpi.

Kai yritän vain sanoa, etten aina itsekään tiedä. Tiedän tarpeeksi, että puhun ääneen näistä asioista ja ymmärrän mitä tapahtuu, mutta en aina tiedä mitä tehdä. Itken rumaa itkua ja toivon ettei se kestä koko päivää, tai viikkoa.

Kaiken tämän ääneen sanominen on pelottavampaa kuin ajattelin. Kurkussa tuntuu möykky, vaikka tänään heräsinkin valkoiseen päivään. Ahdistusta on vaikea selittää. Tekisi mieli lopettaa teksti kaiken voittamisella ja jollain onnen räjähdyksellä, mutta nyt kyse ei ole siitä. Sillä olen vielä vaiheessa oleva työ. Ehkä lopun elämääni?

Ja se on ihan okei.

Photos – Mia / Beauty Highlights

Anna mennä, ylitä itsesi

Puhutaanpas jostain epämukavasta ja vähän hävettävän henkilökohtaisesta.

Ja mikä olisikaan epämukavampaa kuin itse epämukavuusalue? (Tulee epämukava olo ihan vaan kuin kirjoittaa sen sanan.) Tiedättehän, se alue, jossa niin sanotusti taika tapahtuu? Se alue, jossa haastat itseäsi, opit uusia asioita, epäonnistut surkeasti, naurat, itket ja – kasvat.

Olen vihdoin valmis astumaan omalta mukavuusalueeltani pois. Se voi kuulostaa ihan pieneltä asialta, mutta on iso juttu. Itselleni ainakin. Ja tässä kohtaa se menee henkilökohtaiseksi.

Kamala, mutta tarpeellinen – omalta mukavuusalueelta poistuminen

Minä nimittäin vihaan epämukavuusaluetta.

En ole viettänyt siellä kovin paljon aikaa – paitsi vuosien masennuksen ja ahdistuksen takia. Se oli epämukavaa kertaa tuhat. Tai miljoona. Ja mahdollisesti yksi syistä siihen, miksi olen vältellyt tiettyjä asioita. En tiedä kuulostaako se järkevältä, mutta kun on niin epämukava, surullinen, kurja, epävarma ja ahdistunut olo – ei vaan enää ikinä halua mennä takaisin. Se tuntuu peruuttamiselta, kun haluan vain ja ainoastaan mennä eteenpäin. Puhumattakaan siitä, että kuitenkin vielä tänä päivänä taistelen ahdistuksen tunteiden kanssa.

Pinjan kissa taltioi hakemani tunteet niin hyvin, että oli pakko ottaa nopea kuva.

Epämukavuusalue tarkoittaa noiden tunteiden omaksumista. Kaikkien tunteiden. Epämukavuusalueella tunnet itsesi varmasti epävarmaksi. Saatat olla surullinen. Mutta saat myös mahdollisuuden tuntea ylpeyttä.

Jostain syystä pelkään yrittää uusia asioita ja oppia uusia taitoja. Tai ei, nyt ei mennyt ihan oikein.
Minulla on pelko epäonnistumisesta ja siitä, etten ole riittävän hyvä.

Mikä kirjoitettuna kuulostaa niin naurettavalta, että tekee mieli suorastaan heti hypätä tuntemattomaan. Ja se on hyvä. Koska viime aikoina olen tehnyt niin. Olen kokeillut uusia asioita. Olen haastanut itseäni.

Ja ehkä pienenä yllätyksenä itselleni: en mennytkään rikki.

lifestyle wellbeing uncomfort zone

Olen astunut epämukavuusalueelle

Tiedättekö sen elokuvan “Yes Man”? Ajattelin aina, että siinä oli takana todella nerokas idea. On kiehtovaa ajatella, mitä voikaan tapahtua, kun hyväksyykin tilanteet niiden tullessa ja sanoo vain kyllä. Se on jännittävämpää kuin kieltäytyminen. Se nostaa esiin uuden mahdollisuuuden ja mahdollisuudet ovat harvoin pahasta (paitsi silloin kun ne tulevat todella epäammattimaisen sähköpostin muodossa).

Viime aikoina olen tehnyt uusia asioita ja laittanut itseäni henkilökohtaiselle epämukavuusalueelleni. Olen nolannut itseni twerkkaustunnilla (en ole se ketterä kissa, joka ajattelin olevani), olen sanonut kyllä uudelle mahdollisuudelle (vaikka ahdistukseni halusikin sanoa ei), kävin ihan yksin joogassa (en kuollut) ja kokeilin jopa nyrkkeilyä.

Käteni melkein vuotivat verta, syke nousi vitosalueelle, hanskat haisivat aivan järkyttävälle, mutta arvatkaa mitä – minulla oli oikeastaan hauskaa. Nauroin ja onnistuin. Ja haluan mennä uudestaan.

 

Huomaan jo jonkin osan aivoissani kannustavan hiljaa: anna mennä vaan, yritä uudelleen.

Twerkkaustunnista sen verran, että se oli erittäin vaikeaa, nöyryyttävää ja hauskaa. Jossain vaiheessa olin niin turhautunut, että teki mieli itkeä. Ja silti huomaan jo jonkin osan aivoissani kannustavan hiljaa: anna mennä vaan, yritä uudelleen. Taidan alkaa ymmärtää epämukavuusalueen taian. Se tunne kun voittaa itsensä on kieltämättä mukava.

uncomfortzone

Kun epämukavasta tulee mukavaa

Vihasin ennen aikaisia aamuja ja heti aamusta tehtäviä treenejä. Minulla on pari inhokkiliikettä, jotka olivat niin vaikeita, että otti oikein kunnolla päähän kun ei osannut tai voinut tehdä niitä kunnolla.

Inhosin ennen ulkona juoksemista, mikäli siellä oli kylmää, sateista tai pimeää.

Ennen.

Nykyisin odotan innolla heti aamusta tehtäviä treenejä. Rakastan (oho!) itseni haastamista ja etenkin niiden liikkeiden hiomista, jotka aikaisemmin tuntuivat mahdottomilta. Rakastan juosta ulkona – ihan sama mikä sää. Pimeässä tai kylmässä juokseminen ei hetkauta niin kuin ennen. Olen tehnyt epämukavista asioista vähän mukavempia.

Tiedän, että puhun nyt suurimmaksi osaksi urheilusta ja treeneistä. Mutta ehkä se on helpoin tapa aloittaa? Se oikeasti on. Itseään on helppo haastaa fyysisesti, koska tulokset näkee omin silmin. Jonkin konkreettisen asian tekeminen on tehokasta. Tulee sellainen fiilis, että jos pystyn tähän, pystyn ihan mihin vaan.

Treenin tuoma hyvä fiilis menee paljon syvemmälle kuin vain ulkonäköön ja terveyteen. Hyvässä kunnossa oleminen saa minut tuntemaan itseni hyväksi. Treeni on mahdollisesti se tärkein juttu, kun mietin omaa mielenterveyttäni.

Anna mennä, ylitä itsesi

On mieletöntä, miten se innokas pieni lapsi, joka innoissaan oppii uusia asioita eikä pelkää yhtään kaatumista, herää sisälläni. Se melkein voittaa sen laskelmoivan ujon aikuisen puoleni.

Taisin aina ajatella, että tässä missä nyt olen mukavasti, on hyvä. Että ei tarvitse tehdä niitä asioita, jotka pelottavat. Että ei tarvitse tuntea itseään epävarmaksi tai tyhmäksi.

Mutta nyt ajattelen, että siellähän se hauska vasta tapahtuu.

Jos ei suoraan minulle, niin ainakin niille kaikille muille tanssitunnilla, kun he miettivät, että mitä ihmettä tuo tyttö, jolla ei ole yhtään rytmitajua, tekee twerkkaustanssitunnilla.

Lyhyesti vastattuna: hän on siellä voittamassa.

 the uncomfort zone my experience

Milloin viimeksi astuit ulos mukavuusalueeltasi?

kiitos valokuvaamisestani Pinja

 

P.S. Tämä ei sinänsä liity aiheeseen, mutta oli pakko lisätä vielä maininta postaukseen, kun sain niin hyvän tarjouksen sähköpostiini. Tänään (ja vain tänään) lempihuulirasvani ovat tarjouksessa vain 3,33€ House of Organicin nettikaupassa*! Olen käyttänyt noita luomu/vegaani/raakahuulirasvoja jo varmaan kolme vuotta. Kaikista kosteuttavin ja paras on moon balm ja toisena suosikkina on vanilja.

*mainoslinkki

Scroll to top