En ole aivan varma kuinka kuvailisin omaa synnytyskokemustani. Se ei ollut elämäni mahtavin kokemus, mutta ei se ollut negatiivinen kauhukokemuskaan. Mikään ei mennyt suuresti pieleen ja lopputulos oli täydellinen: terve tyttövauva ja äiti, joka nyt neljännen kuukauden kohdalla tätä kirjoittaessaan, voi juosta ja tehdä kaikkia niitä asioita kuin ennenkin.
Ehkä voisin sanoa tarinaani realistiseksi. Siihen kuuluu kaikki mahdolliset tunteet (ja eritteet). Haluan jakaa oman tarinan antaakseni rehellisen kuvan vaikeimmasta ja kivuliaimmasta jutusta, jonka olen ikinä kokenut. Toinen syy on se, että tälläisiin nopeisiin ensisynnytyskertomuksiin en itse juuri törmännyt. Ja heille, joita synnytys pelottaa ja tämän lukeminen mietityttää: voin sanoa ainakin sen, että itse olin todella peloissani, mutta kokemus oli kuitenkin tarpeeksi positiivinen, että en enää ole.
Niin hullua kuin se onkin, tekisin kaiken uudestaan.
Synnytyskertomus
Kaikki aina kysyvät: oliko mitään merkkejä? Oliko jotain oireita, jotka olisivat voineet ennustaa synnytyksen alun?
Ja tavallaan niitä oli, ja ei ollut.
Supistuksia olin kokenut jo raskauden viimeisellä kolmanneksella. Ensimmäiset kipeät supistukset tulivat joulukuussa (ne tulivat yöllä ja kestivät tunnin) ja sen jälkeen niitä tuli silloin tällöin 3-10 minuutin ajan kerrallaan. Noiden lisäksi harjoitussupistuksia oli paljon päivittäin. Vatsani laskeutui noin viikolla 36 ja jo tuolloin neuvolalääkäri totesi vauvan olevan niin alhaalla, kuin mahdollista (“saattaa tulla ennemmin kuin myöhemmin”, hän sanoi).
Lisäksi olin niin kypsä raskauteen, että kokeilin kyllä kaikki mahdolliset nopeuttavat keinot. Kävin kuumassa saunassa, kävelin portaita, söin taateleita ja yritin nukkua ja rentoutua parhaani mukaan. Kerroin myös vatsalleni joka päivä: olen valmis, saa tulla.
Mutta en usko, että oikeasti itse voi juurikaan vaikuttaa synnytyksen käynnistymiseen. On maailman jännittävintä ja turhauttavinta odottaa, koska alkaa tapahtua.
7.2.2022 Maanantai 38+4
Maanantai oli niin tavallinen, kuin se 38:lla viikolla voi olla. Olin erittäin väsynyt ja siinä pisteessä, että olo oli aika lailla koko ajan epämukava. Muistan, että tuona päivänä en oikein tehnyt mitään. Lepäilin, söin ja nukuin.
23:30 mistä kaikki alkoi
Olin nukkumassa, kun heräsin kipeisiin supistuksiin. En ensin ajatellut niistä juuri mitään, koska niitä oli jo tullut aikaisemmin. Risto silitti selkääni – hänkään ei ajatellut, että tämä olisi nyt se. Kuitenkin nopeasti hän huomasi, etteivät supistukset hellittäneetkään. Tästä se taitaa alkaa!
23:45 lapsivedet menivät
Tajusin itse jotain tapahtuvan, kun tunsin nesteen valuvan ulos supistuksen aikana. “Jotain tuli ulos! Pissasinko housuun?” oli klassinen ensireaktio. Supistukset jatkuivat ja ne olivat kipeitä. Lapsivettä tuli lisää aina supistusten aikana ja se tuntui hassulta, koska sitä ei voi kontrolloida. Aloimme kellottaa supistuksia ja huomasimme niiden tulevan aika lailla jo kahden minuutin välein, minuutti kerrallaan. Toisin sanoen supistukset olivat saman tien ihan täysillä päällä. Minulla ei ollut aikaa levätä ja hengähtää välissä (tai aivojen pysyä synnytyksen vauhdissa mukana, näin niin kuin jälkikäteen mietittynä).
Kipu oli todella lamaannuttavaa enkä kyennyt liikkumaan ollenkaan supistusten aikana. (Päässäni oli idea, että pomppisin pallon päällä ja helpottaisin supistuskipuja liikkeellä, mutta todellisuus olikin sitten vähän erilainen.)
Risto laittoi tens laitteen selälleni ja aloin käyttää sitä. Se auttoi hieman. Se auttoi ainakin keskittymään, ja tuntui hyvältä, että selässä oli jokin muukin tunne, kuin kipu.
Lapsivedessä oli aavistuksen vihertävä sävy, jonka uskon johtuneen yhdestä vitamiinijuomasta, jonka join. Risto soitti sairaalaan ja kertoi tilanteemme. Sairaalasta pyydettiin tulemaan saman tien tarkistamaan tilanne. Se johtui lapsiveden väristä – supistuksia he eivät tainneet vielä ottaa tosissaan tässä kohtaa.
Kesti ainakin tunnin, että pääsimme (tai minä pääsin) ulos ovesta. Risto alkoi pakkaamaan sairaalakassia, joka oli vain osittain pakattu. Onneksi olin kirjoittanut jääkaappiin pienen lapun puuttuvista osista! Minusta ei ollut apua pakkaamisessa.
Tarinan alussa kerroin erinäisistä nesteistä. No, aika nopeasti supistusten alettua suoleni oli sitä mieltä, että ihan kaikki ulos ja mielellään heti. Eli tässä kohtaa istuin pöntöllä, kipeästi supistellen, hoitaen samalla sen “epämiellyttävän” osan synnytyksestä pois alta, onneksi kotona.
Sen jälkeen selviydyin suihkuun ja yritin epätoivoisesti istua lattialla ja löytää mukavaa asentoa. Se oli mahdotonta. Katsoin itseäni peilistä ja muistan ajatelleeni, että kuolen. Olin aika järkyttynyt, että jo tässä kohtaa (1-2 tuntia supistusten alkamisesta), olin jo todella kipeä.
Jotenkin selvisimme lopulta autolle (Risto laittoi tens laitteen takaisin selkääni suihkun jälkeen). Istuin vain autossa ja kärsin hiljaa. Risto luuli hiljaisuuden vuoksi kipuni helpottaneen, mutta ei, supistukset sattuivat aivan yhtä paljon, ellei enemmän.
“Kipu on suoraan alimmasta helvetistä”, sain kuvailtua sitä. Ja edes se ei kyllä täysin kuvaa sitä. Tiet olivat pimeitä ja tyhjiä yöllä. Tuijotin ulos, mutta mieleni oli jo jossain ihan muualla.
1:05 sairaalassa
Sairaalassa kätilö otti meidät vastaan ja tutki minut. Jalkani alkoivat täristä holtittomasti ja ihmettelin, miksen pysty pysymään paikallani. “Juokset maratonia”, hän sanoi empaattisesti. Olin 3-4 senttiä auki. “Et ole supistellut turhaan”, hän lohdutti ja toi sairaalavaatteet, jotta voisimme siirtyä synnytyssaliin. Olin yhä järkyttynyt siitä, miten nopeasti kaikki tapahtui. Taisin kysyä tässä vaiheessa, olimmeko oikeasti siis jäämässä sairaalalle. “Vauva syntyy tänään”, kätilö totesi.
1:35
Synnytyssalissa iski yhtäkkiä huono olo ja oksensin kaksi pussillista täyteen. Se tapahtui sekunneissa. Nojasin oveen ja sanoin, että oksettaa vähän. Kätilö antoi salamannopeasti oksennuspussit Ristolle käteen, ja hän piti niitä minulle.
Joihinkin näihin aikoihin taisin myös kysyä auttaisiko Panadol. Lienee oikein sanoa, ettei aivot ihan pysyneet menossa ja kivun tason tunnistamisessa mukana.
Huoneessa otin käyttöön ilokaasun (tens laite oli myös yhä käytössä). Istuin jumppapallolla. Ilokaasu ja tens eivät juurikaan auttaneet kipuun, mutta ne pitivät minut keskittyneenä ja ainakin oli jotain tekemistä. Ilokaasu auttoi keskittymään hengitykseen. Risto silitti aina supistusten aikana minua.
Jossain kohti sanoin kätilölle, että minua pelottaa. Koko tilanne tuntui ihan epätodelliselta ja kipu pelotti.
Kunnon kivunlievitys alkoi kiinnostelemaan ja kätilö suositteli epiduraalia, koska supistukset tuntuivat erityisesti selässä. Odotimme siis anestesialääkäriä. Sillä välin minä vain kärsin. Vaippani (tai siis jonkinlainen terveysside) oli ihan verinen ja sanoin kätilölle vuotavani verta. Olin avautunut nopeasti, kätilö tiesi kertoa. Hän ei kuitenkaan tarkoituksella vielä tarkistanut paljonko olen auki, koska tarkoitus oli saada se epiduraali (ja sitä ei laiteta enää tietyssä vaiheessa ymmärtääkseni). Olin jo niin kovissa kivuissa ja ollut jo jonkin aikaa, että oli parempi antaa minulle pieni tauko.
4:01 Epiduraali
Siinä vaiheessa kun lääkäri tuli huoneeseen ja valmistautui epiduraalin laittoon, supistukset olivat siinä pisteessä, että minua ponnistutti. Aloin ponnistaa vaistonvaraisesti supistuksen aikana. Kätilö kuitenkin kielsi ponnistamisen ja pyysi vain keskittymään hengitykseen.
-Tämä osuus mietityttää vieläkin vähän. Olisikohan ponnistaminen ollut helpompaa, jos en olisi ottanut epiduraalia? Siinä tapauksessa kehoni olisi avustanut ponnistamisessa. Toisaalta en tiedä paljonko minulla olisi ollut voimaa vielä ponnistaa, ilman tätä pientä hengähdystaukoa ja kivutonta hetkeä.-
Epiduraalin laitto ei juurikaan sattunut. Asento oli epämukava, mutta Risto ja kätilö pitivät minua tiukasti paikoillaan. Muistan, että tunsin oloni todella turvalliseksi heidän syleilyssään.
Ja lopulta – helpotus kivusta. Epiduraali vei kaiken kivun, melkein. Sain myös sieluni takaisin, pystyin puhumaan ja jopa vähän hymyilemään.
4:50
4:50 olin täysin auki. Supistukset olivat kuitenkin miedompia enkä tuntenut samanlaista ponnistamisen tarvetta kuin ennen epiduraalia. Tunsin kuitenkin paineen alapäässä ja henkisesti olin valmis viemään synnytyksen loppuun.
Sain puudutteet alas. Sain myös oksitosiinia voimistamaan hieman supistuksia.
6:00 ponnistusvaihe
Loppuaika oli vain kovaa työtä. Joka ikisellä supistuksella ponnistin niin kovaa, kuin pystyin. Ponnistamisen vaikeus yllätti. Piti opetella tekniikka ja oikeasti käyttää voimaa. Oli outoa samaan aikaan rentouttaa lantionpohja ja lantio – ja tehdä kovinta fyysistä suoritusta tähän asti. Yritin eri asentoja ja puskin ja puskin. Vauvan pää välillä näkyi, mutta meni aina takaisin. Se oli niin turhauttavaa. Ponnistaminen oli myös henkinen taistelu ja kerroin kätilölle pelkääväni. Oli pelottavaa, kun ei ollut yhtään kontrollissa ja alakerran pitäisi vain antaa räjähtää (tai siltä se tuntui). Mutta oli pakko vain päättää antaa mennä. Aioin vain ponnistaa ja kaikki räjähtäisi – ihan sama.
Lopulta kätilö suositteli episiotomiaa ja se sopi minulle hyvin. Olin helpottunut, sillä tiesin, että nyt vauva saataisiin varmasti ulos.
6:59 Eva syntyi
Seuraavalla supistuksella kätilö leikkasi minut auki ja ponnistin vauvan pään ulos. Se oli dramaattinen hetki. Tunsin viillon ja tietysti samaan aikaan pientä kipua, kun vauvan pää tuli ulos. Vauvan pää oli hieman kallellaan (siksi en saanut ponnistettua sitä ulos!) ja napanuora oli kerran pään ympäri. Kätilö auttoi napanuoran pois kaulan ympäriltä ja pian syntyi koko vauva. Sitten tuli vauvan ensi-itku, ja minun (ja Riston).
Itkin helpotuksesta ja rakkaudesta. Ennen tätä en itkenyt kertaakaan. Tuntui, että se ei olisi auttanut. Se olisi ollut luovutus ja sitten en olisi jaksanut. Mutta vihdoin kun vauva oli ulkona, sain ikään kuin päästää ulos tunteet. Ja minkä kyydin ne tarjoilivatkaan. Sellainen fyysinen ja henkinen taistelu, mutta nyt se oli ohi.
Paras ja tärkein hetki kaikessa oli se, kun vauva nostettiin syliin rinnalleni. Se oli melkein heti. Evan itku loppui nopeasti sylissä ja hän vain makasi rauhallisena rinnalla. Silitin hänen pientä päätä (hänellä oli hiuksia!) ja olin ihan ihmeissäni tästä pienestä ihmisestä, joka tuli minun sisältäni. Se tuntui maailman tärkeimmältä asialta maailmassa – saada pitää häntä iho ihoa vasten.
7:12 ponnistin vielä istukan ulos ja se ei tuntunut missään. Verta menetin vain noin 400ml. Minut tikattiin ja sain käydä suihkussa. Minun piti vielä pissata, ennen kuin pääsimme huoneesta. Se ei onnistunut ensin, mikä oli todella outoa, mutta sain jotain lääkkeitä ja sain pissattua. (Muuten olisi täytynyt laittaa katetri.)
Eva oli 46 cm pitkä ja painoi syntyessään 2955. Sairaalassa paino tietysti vähän laski siitä, eli aika pieni käärö tämä meidän luomus oli.
Sitten vietimme unettomia öitä sairaalassa ja tutustuimme pikku hiljaa tyttöömme. Minun palautuminen on myös oma lukunsa. Pitkän aikaa tuntui siltä, että palautuminen vie ikuisuuden, mutta nyt jälkikäteen ajateltuna olisi pitänyt olla vielä kärsivällisempi ja armollisempi sen suhteen. Palautuminen vie aikaa, mutta keho on kyllä aika mieletön siinä ja tekee työnsä, kun vain annat sen.
Synnytys = ei elämäni upein kokemus
Synnytykseen liittyy vieläkin monenlaisia tunteita. On vaikeaa olla vertaamatta sitä muiden upeisiin kokemuksiin. Tunnen kateutta, kun kuulen jonkun hehkuttavan sitä elämänsä parhaimmaksi kokemukseksi. Jonkun, jota ei tarvinnut leikata auki. Jonkun, joka ei ensimmäisenä ajattele synnytyksen kipua ja intensiivisyyttä.
Omani ei tuntunut filmattavalta leffasynnytykseltä. Tai upealta. Se johtuu varmasti siitä, etten ollut varautunut sen olevan niin kipeä tai niin nopea. Ajattelin kivun lisääntyvän pikku hiljaa, päivien kuluessa. Ajattelin, että odottelen tunteja kotona. Ensisynnytys menee aina yli lasketun ajan, kaikki sanovat. Ajattelin, että hidasta tuskaa ja turhia sairaalareissuja (“menkää vain takaisin kotiin odottelemaan”) olisi luvassa.
Mutta ehkä olisi pitänyt varautua siihen, ettei voi varautua. Että miten olla vain mukana, mitä ikinä tapahtuukaan. Että jokainen synnytys todella on uniikki. Että se voi olla nopea, tai hidas. Se voi olla kivulias – tai kivun voi kokea siedettävänä. Asiat tapahtuvat omalla painollaan, eikä muuta oikein voi tehdä, kuin mennä rauhassa mukana. Oksentaa kun oksettaa. Vaihtaa asentoa, kun on tarve. En lopulta synnyttänyt asennossa, jota toivoin (kyljellään). Mutta sillä ei ole väliä.
Synnytyksestä kyllä selviää. Ja miten sen tekee, lääkkeillä tai ilman, itkien tai ilman kyyneliä, sillä ei ole väliä. Se on joka tapauksessa aivan mieletön tapahtuma keholle ja mielelle.
Kesti jonkin aikaa sanoa se ääneen, mutta olen todella ylpeä itsestäni. Selvisin synnytyksestä hyvin. Tein parhaani pysyäkseni mukana tilanteessa, jota ei voinut kontrolloida. Miten ikinä se menikään, se meni. Tässä minä nyt olen, vaikka pelotti niin hemmetisti aina viime metreille saakka. En antanut sen pysäyttää.
Ja nyt olen varmasti sitäkin vahvempi.
