Viimeinen kerta psykoterapiassa

Muistan viimeisen kerran, kun olin psykoterapiassa. Muistan sen paremmin, kuin mitään niistä muista sadoista kerroista, kun istuin penkkiin ja puhuin. Ja itkin. Itkin paljon.

En muista kaikkea, mutta muistan nuo tietyt minuutit. Muutamat yksityiskohdat, jotka painuivat mieleeni ja säilyvät siellä luultavasti ikuisesti tärkeinä hetkinä.

Viimeinen terapiakerta. Se oli se kerta – kun ensimmäistä kertaa oikeastaan ikinä – aidosti ja puhtaasti itkin ilosta. Terapeuttini oli aina todella ammattimainen, paras terapeutti, jota olisin voinut toivoa. Hän ei ikinä näyttänyt tunteitaan, itkenyt mukana tai tehnyt muuta sellaista, mikä olisi ollut outoa. Mutta sekunnin ajaksi tuona yhtenä kertana, voin vannoa nähneeni hänen silmiensä kostuvan hetkeksi.

Onni ja suru – ne eivät ole vastakohtia. Kipu ja ilo kulkevat käsi kädessä mutkikkaita teitä pitkin, läpi sumuisten metsien ja turkoosien vesien. Ei voi olla yhtä, ilman toista. Minulla oli kipua, mutta jotenkin se kipu muuttui raa’aksi, välittömäksi ja epätäydelliseksi iloksi.

 

Sain erilaisia tehtäviä terapian aikana. Mutta viimeinen tehtävä on se, joka jäi mieleen. Tehtävänanto oli tälläinen: Kuvittele itsesi nuorena tyttönä, istumassa puun alla. Jos sinulla olisi mahdollisuus mennä sen pienen tytön luoksi nyt – mitä sanoisit hänelle, itsellesi?

Ja mä halusin sanoa sille pienelle tytölle kaiken. Mä halusin ottaa sen tytön syliin ja harjata sen takkuista tukkaa. Mä halusin silittää sen uneen ja kertoa sille, ettei maailmassa ollut olemassa mörköjä. 

Mä halusin kertoa sille, että siitä tuli mestariteos. Että säröt ja murtumat sopi sille täydellisesti, eikä kukaan edes huomannut niitä. Ja että sen maailmasta tuli kaunis ja hyvä. Ja että se tulis saamaan vielä niin paljon, ettei sitä kaikkea voinut edes listata.

Ja mä halusin vakuuttaa sille, että se oli täydellinen. Että se riittää kyllä ja on enemmän kuin tarpeeks. Ja en tiedä olisko se säikähtänyt, jos olisin sanonut sille, että mä olen se. Että katso mua – miten mä selvisin ja seison nyt tässä.

Kun lopulta avasin mun suun sanoakseni jotain, se tyttö kääntyikin muhun päin ja katsoi suoraan tuttuihin silmiin. Eikä mun tarttenut sanoa sanaakaan, kun me vaan oltiin siinä hiljaa, turvassa.

Ja silloin mä hymyilin, itkin ja tiesin tasan tarkkaan, että mä selviän ihan mistä vaan, mitä elämä mun eteen tuokaan.

Psykoterapia oli kaiken muun ohella yksi tärkeimmistä jutuista, jotka auttoi pääsemään läpi masennuksesta. Kukaan muu ei voi samalla tavalla antaa eväitä ja apua masennukseen, kuin ammattilaiset eli psykoterapeutit, psykologit tai psykiatrit. Ette tule ikinä lukemaan tästä blogista tai mun masennuksesta tekstiä, jossa neuvon teitä pääsemään yli siitä – mä en ole teidän guru, enkä tule koskaan olemaankaan. Mä voin vaan kertoa omasta kokemuksestani, jakaa mun ajatuksia ja kertoa teille, että mä uskon parantumiseen. Luin vähän aikaa sitten ihan loistavan kolumnin Maaret Kalliolta, jonka otsikon ja tekstin allekirjoitan ihan täysin: “Kun mieli on rikki, ei kannata hakea apua universumin voimasta tai parantavista käsistä – Fiksukin ihminen voi haksahtaa helppoihin lupauksiin.”

 

Seuraava kysymys voi olla liian henkilökohtainen, mutta saa jakaa jos haluaa; Oletko itse käynyt terapiassa?

 

 

Share:
Pin Share

5 Comments

  1. Nena Sofia
    2017-11-16

    Kyllä kostui omatkin silmät tätä lukiessa <3 oot kyllä huikea tyyppi, ihanaa että jaat näitäkin kokemuksiasi 🙂

    Tämä on nyt ensimmäinen kerta, kun kirjoitan tästä julkisesti, mutta jokin tekstissäsi sai minut haluamaan jakaa tämänkin kokemukseni. Olin useamman vuoden vakavasti masentunut, ja kävin kyllä terapiassa asian takia. Minulle ei vain löytynyt sitä mahtavaa tyyppiä, josta olisi ollut apua. Aluksi kävin usealla sairaanhoitajalla, sen jälkeen usealla terapeutilla mutta inhosin niitä käyntejä. Tuntui, ettei kukaan oikeasti nähnyt minua tai halunnut kuunnella sitä, mitä minulla oli sanottavana.

    Kiipesin masennuksen yli omin voimin, sillä jossain kohtaa vakuutin koko lähipiirini siitä, että kaikki on nyt ok. Hoitokäynnit loppuivat, kun vakuutin hoitavan tahonkin siitä, ettei minulla ollut aikaa tai tarvetta terapialle. Siihen aikaan elämäni tosin koki monia isoja muutoksia parempaan suuntaan, ja seuraavan vuoden sisällä löysin elämäniloni pikkuhiljaa takaisin. Helppoa se ei ollut, enkä kenellekään tätä tietä suosittele. Enkä usko, että se olisi itsellänikään onnistunut ilman siihen aikaan sattuneita elämänmullistuksia.

    Ihanaa viikkoa sinulle Charlotta! ♥

    Reply
    1. Charlotta Takkula
      2017-11-17

      Ihana kuulla, että teksti kosketti. <3 Kiitos paljon Nena ja ihanaa, kun jaoi oman kokemuksesi myös. Se on totta, että täytyy kyllä löytää just oikea terapeutti itselleen - ihan niin kuin vaikka täytyy löytää itselle mätsäävä kampaaja tai kosmetologikin. Mulla kävi tsägä, kun ensimmäinen osui oikeaan. Tosi hyvä tsägä. Sä olet taistelija myös ja huipputyyppi. Ihanaa viikonloppua sinne! <3

      Reply
  2. Linda Libra Loca
    2017-11-17

    I haven´t, but Family members have and I 100% agree with you: When you struggle, seek professional help!

    Anne|Linda, Libra, Loca

    Reply
  3. Nea
    2017-12-08

    Ihana teksti, onneksi olet päässyt masennuksen yli ja voi, kun kirjoitit kauniisti! Mä kamppailen tälläkin hetkellä masennuksen kanssa, mutta onneksi asiat ovat kuitenkin aika hyvin. Terapiasta sen verran, että mun mielestä jokaisen kynnelle kykenevän tulisi käydä aina silloin tällöin puhumassa ammattilaiselle, olivat he mieleltään ‘sairaita’ tai eivät. Mun mielestä se helpottais kaikkien oloa, jokaisella meillä kuitenkin on aina jotain josta olis kiva puhua jollekin, joka osaa kuunnella ja mahdollisesti myös auttaa! x

    http://nea-amalia.blogspot.co.uk/

    Reply
    1. Charlotta Takkula
      2017-12-09

      Kiitos <3 Joo oot kyllä ihan oikeassa, terapiasta hyötyy kyllä muutkin kun vain masentuneet. 🙂

      Reply

Leave a Reply

Your email address will not be published. Required fields are marked *

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.

Scroll to top