Vilkutan sulle moikka, en hyvästi

Olen maininnut masennuksen blogissani jo muutamaan kertaan. Olen vähän niin kuin heittänyt sen tänne sanojen sekaan, kertomatta siitä kuitenkaan juurikaan. Minun masennukseni ei ollut sieltä helpoimmasta päästä – en ollut pelkästään vähän maassa. Olin todella masentunut ja avuton masennuksen viedessä melkein koko elämäni. Ja minä melkein annoin sen. Se on pahin asia, mitä olen koskaan itselleni tehnyt: yrittänyt poistaa itseni tästä maailmasta.

En pelkää puhua mielenterveydestä, masennuksesta tai ahdistuneisuudesta. Ei edes kauhistuta kertoa, että olin kerran niin maassa, että päädyin suljetulle osastolle mielisairaalaan. Voin  – vaikka en haluakaan mennä yksityiskohtiin – kertoa, että olen ollut itsetuhoinen.

Nuo eivät ole ne asiat, joista olen huolissani, kun painan ‘Julkaise’. Ja aion julkaista, koska tunnen, että minulla on jotain sanottavaa sitten kuitenkin ja sillä on ehkä jokin merkitys. Itselleni, ainakin.

Se, mistä olen huolissani on, että valitsen väärät sanat, kun oikeat sanat merkitsevät kaikkea. Että tämä postaus muuttuu negatiiviseksi positiivisen sijaan – koska vaikka tarinassa on paljon tuskaa ja surua niin ennen kaikkea, siinä on toivoa.

Minä sain uuden elämän. Ei pitäisi verrata asioita keskenään, mutta väitän silti, että vähän paremman. Elämän, jossa en jatkuvasti ole väsynyt, vihainen ja harmaa. Masennus opetti minulle niin valtavasti elämästä, itsestäni ja muista, että uskon sen pitäneen mennä näin. En ansainnut kaikkea sitä kipua ja surua, jota tunsin, mutta haluan uskoa, että sillä kaikella oli joku tarkoitus.

Kun olin pohjimmillani, kuulin jatkuvasti lauseita, kuten:

“Paranet kyllä”
“Joku päivä katot taakse, ja ymmärrät tätä”
“Elämä on elämisen arvoista. Kyllä sä sen vielä tajuat”

 

Nuo asiat toteutuivat. Joten jos vasta kuulet ne, muttet usko niitä, sinun ei tarvitse. Mutta sinun pitää luottaa niihin.

Masennus on kuin mikä tahansa muu vakava sairaus. Se vie kaiken aikasi ja energiasi. Et tunne mitään. Tunnet kaiken. Masennus ei valitse sinua etkä sinä valitse masennusta. Siihen voi sairastua kuka tahansa. Kuten minä, tavallinen naapurin tyttö. Kuka olisi uskonut, että kannan tälläisiä arpia? Mutta yksi asia, joka erottaa masennuksen muista sairauksista, on se, että pelkkä lääkitys ja terapia ei riitä. Se ei parane vain tieteellä.

 

Sinun tulee haluta parantua, tehdä töitä sen eteen ja taistella. Älä anna sen ottaa elämääsi.

Täytyy tosin myöntää, että parantumisprosessi lähti käyntiin itsellä vasta pahenemisen jälkeen. Yritin elää masennuksen kanssa, taistella sitä vastaan, mutta lopulta olin niin väsynyt, että annoin sen viedä minut. Se on nyt vain kaukainen muisto, mutta oli aika, kun ajattelin nähneeni jo kaiken – että elämällä ei olisi enää mitään tarjottavaa.

Kun olet niin maassa, niin surullinen ja niin masentunut, että olet valmis viemään oman elämäsi. Se on jotain, mitä en toivoisi kenellekkään – tunne, jota ei pitäisi olla olemassakaan. Mutta kun katson nyt taakse, näen toivoa.

 

Tiedättekö miksi? Koska kun olet pohjalla, on vain yksi suunta, ja se on ylös.

Sen tajuttuani aloin kävelemään. Ja voi, kun aloitat sen matkan, vain taivas on rajana. Muistan sen kevyen tunteen, joka valtasi minut, kun pääsin pois osastolta. Tiesin, etten ollut 100% parantunut, mutta tunsin uuden kappaleen avautuneen minulle. Osastolta vapauduttani tunsin pitkästä aikaa todella suurta iloa. Osasin arvostaa vapauttani ja sitä, että voin pidellä elämääni käsissäni ja arvostaa sitä. Enää ei pelottanut, että pudotan sen. Tiesin ettei se voi ainakaan murtua – pahin oli jo tapahtunut.

Tämä on se kohta, jossa alan tunteelliseksi ja saatan pyyhkiä kyyneleitä. Onnen kyyneleitä, koska sain uuden upean elämän ja sain tutustua tähän upeaan ihmiseen, joka nyt katsoo minua peilistä joka päivä ylpeänä. En ikinä olisi näin vahva, jos en olisi kompuroinut niin hitosti aikaisemmin.

 

Mutta mitä tapahtuu suljettujen ovien takana? Hullujenhuoneella, muumilaaksossa. Tai jos puhutaan asioista niiden oikeilla nimillä: mielisairaalassa. Tälläinen nuori ihminen ei sinne kuulu ainakaan, mutta silti sekin kokemus löytyy listalta. Mielikuva on varmasti paikasta, joka on täynnä hulluja ihmisiä juoksentelemassa seinille. Voin vain puhua omasta kokemuksesta ja osastosta, jossa itse olin, mutta kuitenkin:

Hullun sijaan kuvaavampaa olisi puhua surullisista ihmisistä.

Suljettu osasto oli täynnä surullisia ihmisiä. Surullisia siitä, että elämässä ei ole enää mitään – koska jos et itse ole paikalla, onko sinulla oikeasti mitään?

Muistan olleeni sairaalassa niin kiitollinen siitä, että oli joku, joka huolehti ja piti minut kiinni elämässä. Osastolla elettiin niin sanottua normaalia elämää. Päivään kuului viisi ateriaa ja viikkorytmiin erilaisia aktiviteetteja. Lääkärikäyntejä, liikuntaa, ryhmiä, elokuvia ja omaa aikaa. Osastolla sai myös lääkityksen kuntoon siten, ettei mielialan heilahduksia tarvinnut sietää yksin kotona. Sain myös unilääkkeitä, jotta pystyin nukkumaan. Kun itketti, joku kuunteli. Kun ahdisti, huonekaveri ymmärsi.

Kun aloin paranemaan ja sain takaisin energiaa, muistan kuluttaneeni aikaa meikaten huvikseni tai kävellen käytäviä ja tuijotellen ulos. Aloin hiljalleen huomata kaikkia pieniä ihania yksityiskohtia, jotka olin unohtanut. Puhun aina ‘niistä pienistä kivoista asioista’, jotka tekevät minut onnelliseksi. Tätä tarkoitan. Tästä se kaikki alkoi, pienistä yksityiskohdista, niiden arvostamisesta. Pienten hetkien luomisesta ja niiden nauttimisesta.

 

Kun mieleni on maassa tai sää on vaikka huono (eli useimmiten) – alan automaattisesti etsimään niitä pieniä kivoja, hyviä asioita.

Esimerkiksi nyt. Kirjoitan tätä kotona, olohuoneessa, meidän pehmeällä beigellä sohvalla. Emme ole vielä avanneet sälekaihtimia, vaikka kello on lähes neljä iltapäivällä ja se taisi olla tunti sitten, kun meidän oli tarkoitus lähteä lenkille. On hämärää, ulkona on harmaata ja sateen mahdollisuus on varmaan sata. Tunnen silti suunnatonta iloa, koska

 

  1. on launtai, sain juoda vaaleanpunaista tyttösmoothieta ja katsella yhtä lempisarjoistani.
  2. ikkunalaudalla, suoraan edessäni, on pieni enkelipatsas, joka pitää käsiä ylhäällä kuin huutaakseen “olet voittaja!”. Se ei laske käsiään ikinä, eikä se horjahda, satoi tai paistoi.
  3. olen just siellä missä haluan olla ja kaiken lisäks rakastunut elämään.

Mielenterveydestä puhutaan nykyään ehkä enemmän, mutta vielä on paljon puhuttavaa. Mieli voi kärsiä ihan niin kuin fyysinen terveyskin. Masennus on sairaus – eikä sairastunutta pitäisi ikinä syyttää siitä.

Ja arvatkaa mitä? Minä selvisin. Ja siitä saakka olen tuntenut valtavaa kiitollisuutta ja iloa – ihan vain olemisesta ja hengittämisestä. Ulkoilman tuntemisesta iholla. Juoksemisesta. Kirjoittamisesta.

Valitsin elämän ja se on lempiasiani koko maapallolla – se asia, joka saa punastumaan, kikattamaan ja ennen kaikkea rakastamaan.

depression my story

kuvat jasminanna – muokkaus minä

otsikko & mun voimabiisi – Trampoliini

Jos siellä on masentuneita ihmisiä lukemassa tätä: haluan sanoa ne sanat, jotka kuulin niin monta kertaa, mutten uskonut vielä silloin. Ne ovat kaikki totta ja haluan sinun kuulevan ne, painavan ne mieleen ja antamaan sinulle toivoa: Kaikki kääntyy vielä paremmaksi. Sä selviät tästä.

 

Share:
Pin Share

14 Comments

  1. LindaLibraLoca
    2017-07-06

    I have several close family members suffering from depression, two who have been admitted to hospital due to that fact. Depression is a chronical illness as much as Diabetes or hypertension, and it is really important to talk about that.

    Reply
    1. Charlotta Takkula
      2017-07-06

      I’m sorry to hear that. It shouldn’t be that common. I think it can definitely be chronical, but you can also survive that. There are different kinds of depressions – I mean everyone experiences it a bit different. I feel like I ‘cured’ it, even though I know there’s the tiny part of me, that will never forget depression and those feelings that I had and they do surface when something bad happens or I’m feeling low. Thanks for commenting and sharing that – I appreciate it.

      Reply
  2. Eleni
    2017-07-06

    Depression is so much more commonly talked about these days rather than when I was a child and I think that’s for the best. You’re a strong woman and above anything, well done for being open about it. This read will help many people Charlotta. Big hug and thanks for sharing xx

    Reply
    1. Charlotta Takkula
      2017-07-06

      Thank you so much for all the kind words <3 I hope it does help someone. xx

      Reply
  3. Heidi
    2017-07-06

    [* Shield plugin marked this comment as “trash”. Reason: Failed GASP Bot Filter Test (comment token failure) *]
    Apua, kuinka ihana ja samalla hätkähdyttävä teksti! Kiitos sulle siitä.

    Voin niin samaistua noihin ajatuksiin, vaikka oma masennukseni on onneksi pysytellyt aika kevyen rajoissa. Vaikka pohjalla on kyllä oltu. Musta toi on niin hyvin sanottu kun totesit että masentuneena et tunne mitään, mutta tunnet kaiken. Psykologian opiskelijana mulla meni oma aikani myöntää ja hyväksyä se, että saattaisin olla masentunut. Toisaalta kun omille tuntemuksille sai nimikkeen, tunnevyöryt helpotti jo huomattavasti 🙂 Oon vastikään aloittanut blogin kirjoittamisen pitkästä aikaa juuri sen takia, että haluan tuoda näitä kaikkia mielenterveyteen liittyviä asioita enemmän esille! Erityiskiitos sulle sun mielettömästä rohkeudesta.

    Reply
    1. Charlotta Takkula
      2017-07-09

      Voi kiitos, ihanaa jos teksti herätti jotain ajatuksia tai tunteita. <3 On ihan helvetin vaikeeta myöntää, että on masentunut. Niin moni vetää piippuun asti, ennen ku myöntää tarvitsevansa apua - itelleen tai muille.

      Ihanaa, että yhä useampi puhuu ääneen näistä asioista. <3

      Reply
  4. Yiota
    2017-07-08

    Great read Charlotta!!! Depression and mental health in general is something that needs to be talked constantly, I love when people open up and say ‘I suffer from this and that’s ok’. It really is ok and by opening up, you get to help people and make them understand they are not alone and they have all the help they need. So happy you posted about this. Happy Saturday xx

    Yiota
    PinkDaisyLoves

    Reply
    1. Charlotta Takkula
      2017-07-09

      Thank you so much, those words mean a lot to me. <3

      Reply
  5. Fanni
    2017-07-09

    [* Shield plugin marked this comment as “trash”. Reason: Failed GASP Bot Filter Test (comment token failure) *]
    <3

    Just ne pienet asiat. Eräs kaveri naurahti kerran, kun intoillin jostain pikkuisesta yksityiskohdasta, taisi olla täydellinen vaaleanpunaisen sävy. Mutta toipumisprosessissa ne pienet asiat ova ehdottoman tärkeitä. Kun oppii löytämään edes jotain pientä hyvää jokaisesta päivästä, huomaa, että niitä alkaa olla paljon ja pieni muuttuu suureksi. Minulle esimerkiksi meikkaaminen oli valtava apu kaikkein synkimpinä hetkinä. Se, että minulla on kivaa huulipunaa ja hyvältä tuoksuvaa hajuvettä tekee olosta turvallisemman ja maadoittuneemman. Jollekin se näyttäytyy pinnallisena ja hassuna, mutta minulle siitä tuli pintaa syvemmälle ulottuva asia.

    Ja niinhän se on: olo alkaa helpottaa. Vanne löystyy. Me ihmiset olemme aivan hemmetin moniulotteisia ja vahvoja olentoja. Heikkoja ja rikkinäisiä, mutta samalla vahvoja. Sä olet selvinnyt, mä olen selvinnyt. Se on ihmeellistä ja valtavan siunaavaa. Ihminen, joka on käynyt läp tällaisia kokemuksia on minun kirjoissani sankari. Haluaisin jakaa mitaleita kaikille ex-masentuneille. Ja niille, jotka vielä kamppailevat haluaisin vaan sanoa, että aika on usein tehokas lääke. On ok, ettei jaksa sinnitellä. Siitä alkoi minun paranemiseni, kun uskalsin olla niin vahva, että myönsin olevani heikko ja lopussa. Vahvinta mitä olen koskaan tehnyt on ollut pyytää apua.

    Reply
    1. Charlotta Takkula
      2017-07-09

      Ihana kommentti, ihan meni kylmät väreet. Oon niin samaa mieltä mitaleista ja muustakin. Meikkaaminen ja kosmetiikka oli mulle kans yks niistä pienistä kivoista asioista. Onat purnukat kylppärissä toi ja tuo yhä turvaa, niin hassulta kuin se kuulostaakin. <3 Pieni muuttuu suureksi, todella. Kiitos kun kommentoit.

      Reply
  6. Amy
    2017-07-10

    Thanks for being brave enough to candidly share this. I love that your blog is such a beautifully written but honest account of your feelings. We need more bloggers like you. More originality, because it’s so important.

    I can relate a lot to what you’ve written here. Sometimes I feel that I wouldn’t change the past even if I could, as it helps me appreciate what it means to be truly happy now. I’m so glad that you’re where you want to be and in love with life.

    We get a lot of wet grey weather here but on my travels around the Arctic countries I’ve often wondered what it would feel like to live there all the time. I find myself feeling low in the Winter months of January and February here when it’s darker. But I love the Polar night for a few days whilst away. I will not forget in future that for those who live in that part of the World, it must be tough at times. The weather can have such a profound effect on how we’re feeling, especially if already feeling low.

    Keep being you and living your best life. I love reading about it and am so glad I discovered your blog <3

    Reply
    1. Charlotta Takkula
      2017-07-10

      Thank you Amy. I want my blog to show both of my sides: good and the bad. I’m happy that you appreciate it.

      I guess the topic is quite relatable: we all know someone who has been depressed and we all have those feelings. I’m happy, that you’re truly happy too. <3

      I could write another three posts about the weather.. it's funny. Even though I've been living here my entire life, I think I'll never fully get used to it. Especially now that I've been able to travel around the world, I dream about living somewhere else for a few months every year.

      I'm happy I have you as my reader - and I love your blog as well. <3

      Reply
  7. Susanna
    2017-07-21

    [* Shield plugin marked this comment as “trash”. Reason: Failed GASP Bot Filter Test (comment token failure) *]
    Itse huomasin paranemisen alkavan siitä kun aloin nähdä taas värejä, kiinnitin huomiota hajuihin ja kuulemani musiikki sai aikaan pienen tunteen. Tuntuu kuin olisi vaihtanut mustavalkotelevisiosta värilliseen.
    Ihanaa kun pystyt arasta asiasta kirjoittamaan avoimesti 🙂 <3
    Itse avoimella osastolla olleena ja suljetulla vierailleena tuo surullisuus oli melkein käsin kosketeltavaa. Kuvasit hyvin sitä.

    Reply
    1. Charlotta Takkula
      2017-07-23

      Kiitos. <3

      Reply

Leave a Reply

Your email address will not be published. Required fields are marked *

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.

Scroll to top